Vuosi 1716 oli jo alkanut, rauhasta ei ollut tietoa enempää kuin ennenkään ja minua vartoi siis vielä moni rauhaton retki ja seikkailu. Mutta niitä vartenhan olin luotukin ja vaikka morsiameni nyt olikin turvassa Tukholmassa, paloi mieleni sentään isänmaahani.
Talvi alkoi kallistua jo kevääseen, kun levon ja lemmen aika minulta taas täksi kertaa päättyi. Huhtikuun kuudentenatoista päivänä kutsuttiin minut kreivi Tauben luo, ja häneltä sain määräyksen lähteä jälleen Suomeen saaden samalla matkarahoikseni kolmekymmentä riikintaaleria. Tovereikseni sain kolme suomalaista talonpoikaa Turun saaristosta, jotka myöskin olivat viettäneet talven Tukholmassa. Vaiherikkaan matkan jälkeen saavuin Vapunpäivänä Taivassaloon ja vaelsin oitis tapaamaan ystävääni Fingerrosia. Hän kertoi minulle heti, mitä oli kuullut Lehtisten kartanossa majailevalta, ennen mainitulta kapteeni Losakovilta, nimittäin muun muassa sen, että venäläiset odottivat Turkuun yliamiraali Apraksinia, minkä jälkeen kaleerilaivasto lähtisi liikkeelle.
Fingerrosin luona pukeuduin taas talonpojan pukuun, otin kontin selkääni ja lähdin taivaltamaan Turkua kohti sanoen meneväni niille ja niille ostoksille. Kaupunkiin tulin neljäntenä päivänä. Kaleerit olivat vielä joensuulla, mutta niiden luokse ei syrjäisiä päästetty, sillä niihin lastattiin parhaillaan ruokavaroja. Liikuin sen sijaan muualla kaupungissa ja ympäristöllä sekä sain tietooni ongituksi seuraavat seikat. Vihollisia oli maassamme tätä nykyä ainoastaan kaksitoista rykmenttiä, kussakin kuusi tai seitsemänsataa miestä, siis kaiken kaikkiaan noin seitsemän tai korkeintaan yhdeksän tuhatta miestä. Maalis- ja huhtikuun ajalla oli kuollut kulkutauteihin lähes puoli kolmatta tuhatta miestä ja yhtä suuri määrä elossa olevasta miehistöstä oli parast'aikaa sairaana. Tämän harvennuksen takia kaiketi oli vihollinen keskittänyt jäljellä olevat voimansa pääasiallisesti Etelä-Suomeen, sillä äskettäin olivat Pohjanmaalta saapuneet Turun lääniin siellä talvehtineet kasakat ja rakuunat.
Ruhtinas Galitzin oli viettänyt talven Pietarissa, mutta minun Turkuun tullessani hän oli jo palannut paikalleen. Tultuaan hän oli teloituttanut muutamia upseerejaan sekä tuominnut toisia kujanjuoksuun, syystä että he hänen poissa ollessaan olivat harjoittaneet ilkivaltaisuutta rauhallisen asujaimiston keskuudessa. Tämän kuultuani kohotin hattuani Galitzinin kunniaksi.
Olen jo ennenkin maininnut siitä suuresta siivottomuudesta ja roskaisesta elämästä, jonka venäläiset olivat vanhaan pääkaupunkiimme tuoneet. Se oli entisestäänkin kasvanut. Irtolaisnaisia liikkui kaupungissa vilisemällä: niitä oli venäläisiä, inkeriläisiä ja—surullista sanoa—myöskin melkoinen joukko suomalaisia! Viina vuoti virtanaan. Huhtikuun lopulla oli muutamassa majapaikassa kuollut samana päivänä kokonaista kahdeksan sotamiestä, ja kun heidän ruumiinsa oli ruhtinaan käskystä avattu, olivat jokaisen sisälmykset olleet aivan mustat ylettömästä paloviinan juonnista. Venäläisten taholta oli tapauksen johdosta levitetty ilkeämielistä huhua, että suomalaiset olivat muka noitakeinoillaan saaneet sen aikaan. No niinpä kylläkin, sillä olivathan he ahmineet Suomen karhujen ilolientä!
Kuluneena talvena olivat venäläiset rakennuttaneet osaksi Pietarissa, osaksi Turussa toista sataa pienempää sota-alusta. Kaikesta päättäen tultaisiin siis tänä kesänä toimimaan merellä entistä enemmän. Viime kuussa oli venäläisiä muuten kohdannut joltinenkin merionnettomuus. Eräs uusi linjalaiva oli komennettu Pietarista Tallinnaan. Lähtiessään oli laiva juuri satamassa kääntyessään laukaissut osan kanuunoistaan, jolloin ruutisäiliö jollakin tavoin syttyi ja laiva viidensadan miehensä kera lensi tulipatsaana ilmaan. Mutta tsaari Pietari oli hellittämätön mies, joten meillä tuli kyllä riittämään tekemistä hänen laivojensa kanssa.
Saatuani Turussa tietooni paitsi edellämainittuja joukon muitakin sodan kannalta tärkeitä seikkoja, palasin itse Tukholmaan niistä ilmoitusta tekemään. Perillä tapasin ihmeekseni viimekesäiset toverini sekä ylioppilas Sakarias Wegerin, jotka olivat omia aikojaan kulkeutuneet Tukholmaan. Heillä oli ollut omat kirjavat vaiheensa, mutta niiden kertominen ei kuulu tähän. Lyöttäydyimme nyt taas yhteen ja viivyttyäni ainoastaan muutaman päivän Tukholmassa lähdimme pienehköllä aluksella Suomen vesille.
Risteiltyämme siellä ja täällä saaristossa, tehtyämme kaikenlaisia pieniä palveluksia Ruotsin laivastolle sekä hätyytettyämme yksinäisiä vihollisen aluksia saavuimme kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä Hiittisten saaristoon. Siellä kohtasimme odottamatta venäläisen kuormalaivaston, johon kuului yksi sotapriki, kolmattakymmentä kaleeria, yksi kreijari, kaksi lotjaa ja neljä suurta eskaluuppia. Tämä laivakaravaani mennä jullaili kaikessa rauhassa Turkua kohti. Iskimme kohta sen kimppuun kuin väijyvä haukka kanaparveen ja kiivas tulenvaihto alkoi meidän ja prikin välillä. Mutta silloin parhaimman kahakan aikana karahti meidän aluksemme vedenalaiselle kalliolle ja siinä me sitten olimme kuin naulatut, vihollisten purjehtiessa tiehensä ja kadotessa näkyvistämme.
Vasta illalla saimme aluksemme irti kiveltä ja ankkuroimme lähimmän saaren suojaan. Hetkistä myöhemmin asettui naapuriksemme ruotsalainen fregatti Pollux, joka oli myöskin täällä vihollisen laivoja väijyskelemässä ja jota johti luutnantti Silvius.
Seuraavana päivänä purjehdimme yksinämme Turkuun päin, tapasimme Paraisten saaristossa venäläisen muonalaivan, jonka ammuimme upoksiin, ja palasimme illalla takaisin Hiittisiin. Mutta ennen ankkuripaikalle ehdittyämme kohtasimme suurenpuoleisen venäläisen eskaluupin, jossa paitsi paria laivamiestä oli neljä sotilasta. Lyhyen taistelun jälkeen valtasimme eskaluupin, jonka huomasimme olevan lastatun voilla, pähkinöillä, hunajalla, simalla ynnä muilla paremmilla ruokatavaroilla. Kuljettajat, jotka kaikki vangitsimme, ilmoittivat niiden olevan aiottuja ruhtinas Galitzinin tarpeiksi. Sääli vain, että kohtalo oli taasen saattanut minut verottamaan hänen ylhäisyytensä keittiötä.