"Kukahan sen on ottanut?" ihmetteli Anna. "Se aikoo varmaankin päästä näkymättömäksi ja mennä kukaties munkkiluostarin puolelle, kuten se kerrallinen sisarkin, joka jalkansa taittoi."
"Uskotko sinä sitten, että sillä tosiaankin pääsee näkymättömäksi?" kysyi Ursula.
"No ihan varmaan!" vakuutti Anna. "Mynämäellä oli äitini lapsuuden aikana muuan poika löytänyt kaarneenkiven ja muuttanut sillä itsensä näkymättömäksi sekä kulkenut tyttöjen makuuaitoissa kuuntelemassa heidän puheitaan ja saanut paljon pahennusta aikaan. Mutta kun hän oli kirkosta messun aikana ruvennut kalkkia varastamaan, ei kalkki ollutkaan muuttunut näkymättömäksi, vaikka hän oli piilottanut sen mekkonsa alle. Pappi oli tarttunut siihen kiinni ja siitä oli poika niin säikähtänyt, että oli pudottanut kiven suustaan ja joutunut siten kiinni. Hänet oli sitten mestattu, kun yritti paholaisen avulla kalkkia varastaa."
Sisaret työskentelivät portinpuoleisessa osassa puutarhaa, lähellä luostarin suurta vesikaivoa. Ursula etääntyi heistä huomaamatta ja kulkeusi konventtituvan ja refektoorion takana olevaan puutarhan kolkkaan. Kun mainittujen rakennusten ikkunat olivat korkealla, ei hänen tarvinnut pelätä kenenkään vaanivia silmiä. Nopeasti otti hän kaapunsa ratkenneesta miehustasta kaarneenkiven ja pistäen sen suuhunsa virkkoi:
"Näytäpä nyt sitten, kykenetkö sinä salaamaan tällaista tyttöä!"
Lähellä neuvotteluhuoneen seinää kasvavan vaahteran nojalla oli paarit, joilla puutarhasta kannettiin kaikenlaista törkyä. Ursula kuletti ne ulkomuurin nojalle ja kiipesi niiden avulla muurin päälle, johon hän hetkeksi istahti ja silmäili ympärilleen. Kun ketään ei ollut näkyvissä, nosti hän paarit ylös ja laski toiselle puolen muuria, kavuten niitä myöten vikkelästi alas. Maahan tultuaan riisui hän kaavun ja skapulaarin päältään ja heitti ne muurin juurelle. Sitten työnsi hän hunnun niskaansa ja juoksi rantaan, jossa oli laiturin laitaan kiinnitettynä muutamia luostarille kuuluvia venheitä. Hän irrotti niistä pienimmän, istui airoille ja alkoi soutaa Kailonsaarta kohti.
Kun hän oli ulkoontunut kappaleen matkaa rannasta, näki hän Greeta-muorin astelevan porvarikartanon navetasta pirttiin. Veneen huomatessaan varjosti muori kädellä silmiään ja alkoi tähystää.
"Näkeeköhän tuo nyt minua vai ei?" ajatteli Ursula. "Jospa se ei minua näekään, vaan ainoastaan veneen. Silloin se mennä hynttyyttää ilmottamaan sitä ihmettä, että vene soutaa yksinään merelle, ja silloin ne huomaavat, että minä olen poissa. Mutta huomatkoot, oma asiansa, ja sitä pikemminpähän saadaan tässä kaikki selväksi. Rangaistusta minä en ainakaan rupea enää kärsimään, vaan teen äkkilopun koko jutusta."
* * * * *
Talven ajan oli Tuomas, kuten jo olemme nähneet, asustanut äitinsä luona porvaripihassa. Mutta heti vesien auettua oli hän taas ottanut varsinaiseksi majapaikakseen pienen Kailonsaaren. Luodon luostarin puolisella rinteellä vähäisessä kallionkourussa oli pieni, pyöreistä hirsistä kyhätty turvekattoinen pirtti, jossa luostarin entinen kala-ukko oli asunut. Pirtin ympärillä oli ukolla ollut pieni naurismaa, jossa nykyään rehotti vihanta ruoho. Rannassa oli yhden hengen soudettava ruuhi ja pirtin edustalla näkyi kaikenlaisia pyyntivehkeitä ja kalanperkeitä, joista leviävä tuoksu ei suinkaan ollut miellyttävintä lajia.