Sitten kouri hän taas Antin tukkaa ja puheli tälle:
"Mutta kuinkahan sinä, varpusen poika, siellä Turussa oikein nahkasi pärjäät. Ei siellä olekaan äidin voileivät ja rieskamaito tarjolla. Monta nälkää siellä isäkin aikanaan sai nähdä, ja patukkaan, patukkaan pitää selkänähän tottua."
"Annetaanko siellä selkään, vaikka on siivolla ja osaa hyvin kaikki luvut?" kysyi Antti.
"Kaikille siellä, poikaseni, annetaan patukkaa, sillä kuinkas sitä ilman mieheksi karkenisi. Siivot ja ahkerat saavat vähemmän selkäänsä opettajilta, mutta sen sijaan enemmän tovereiltaan. Ei siellä lampaanmieli auta, vaan karski meno täytyy ottaa päälleen. Kuinkas se Turun teinien vanha laulu alkoikaan?"
Hän hieroi kaljua päälakeaan ja muisteli silmät ummessa. Vihdoin löysi hän sen ja alkoi käheällä äänellä laulaa:
"Felix ludus, in quo nudus scolaris verberibus non succumbit nec decumbit magistri livoribus."
(Opin sauna autuas aina, Koska vitsoill' vihdoillan; ei saerasta siit saunasta kuin kylmält kylvötellään.)
Kolmannen ja kuudennen säkeen lauloi hän venytetyllä ja haikealla messuäänellä, mutta toiset lyhemmät nopeasti lurittamalla ja sivuuttaessaan sanat "non succumbit nec decumbit" heilutti hän poljennon tahtiin päätään, ottaen samalla niin hullunkurisen ilmeen, että Antti purskahti nauruun. Mutta laulu toi isä Mikkelin mieleen elävinä vanhat teiniseikkailut, hänen silmänsä kostuivat muistellessaan kaikkia sekä iloisia että synkeitä kokemuksiaan noin vallattomina vuosina ja hellästi puheli hän pojalleen:
"Mutta hätäkös sinun on koulua käydessä, kun isällä on aitat provjänttiä täynnä. Toista oli minun, joka sain itse ympäri maakuntaa ylläpitoni kerätä ja sittenkin joka toinen päivä nälkää nähdä. Mutta iloinen mieli ja karski luonto minulla aina sentään säilyi."
Isän ja pojan jutellessa tulevasta Turun retkestä sekä äidin laittaessa illallista, olivat kuratuksen nuoremmat lapset, kaksi nykerönenäistä tytön hälläkkää, tulleet tupaan. Uteliaina lähenivät he veljeään ja vanhempi kysyi: