"Mitä häpeämistä siinä on, ihan tosi juttu, vaikka mennään itse appetissalta kysymään", vällötteli merimies. "Lapsenkin oli tyttö saanut veljelleen ja se kuului olleen jo iso poika, kun piispa tuli Simoon ja sai papilta kuulla asian. Teilipuuhun olisivat kumpikin päässeet, niin sisar kuin velikin, ellei äiti olisi tullut väliin ja luvannut hyvittäjäisiä piispalle."
"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?" kysyi muuan kalastajan renki, joka mielenkiinnolla oli seurannut merimiehen jutustelua.
"Tavastin aikana se on tapahtunut, miten kauvan tuosta sitten lie", vastasi merimies.
"Kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta Maunu-piispan kuolemasta", ilmotti eräs vanhempi porvari tyynellä ylemmyydellä sekä sellaisella äänensävyllä, josta kaikkien piti ymmärtää, ettei hän sen enempää halunnut mokomaan keskusteluun sekaantua.
"Ja joka vuosi ovat siitä talosta saaneet luostarille maksaa puoli tynnyriä suolattua lohta?" sanoi äskeinen kalastajanrenki yhä suuremmalla mielenkiinnolla.
"Nii-in", vakuutti merimies, "siis kaikkiaan viisikymmentä tynnyriä tähän asti. Niin että kalliiksi se lysti tulee niin läheisen sukulaisen kanssa."
Hän iski silmää rengille ja remahti sitten nauruun.
"Retkale!" toisti äskeinen muori mahdollisimman halveksivalla äänellä.
Merimiehet olivat sen aluksen miehistöä, joka oli luostarin laivasiltaan kiinnitetty. Se oli eilen palannut Pohjanmaalta, josta se oli kulettanut luostarin sikäläiset kala- ja voisaatavat. Simossa oli merimies kuullut eräästä sikäläisestä talosta luostarille tulevan lohitynnyrin historian, jota hän nyt humalaisen itsepäisyydellä oli selittää vatvonut.
"Kyllä siellä vielä lohi poikineen tarvitaankin, kun sinne yhä menee uusia asukkaitakin", sanoi kalastajanrenki.