Mutta taas saa teinin neuvottomuus hänet nauramaan ja siitä tulee teini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita kuin hänen.
Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan. Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena. Pyöritään piiriä ja hän joutuu pariksi erään pitkän teiniroikaleen kanssa, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi säkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo karsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia kiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle roikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia huomaavinaankaan — vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin —, vaan valitsee aina parikseen sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!
Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään, mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli karata Antin kaulaan.
"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti katkerasti.
"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän ja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.
"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi… ja venyttää kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.
Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättyä heittäytymästä Antin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa. Kun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän luo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti: "Hei, etkös jaksa enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee koko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään. Silloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän teinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy karkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna kotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule illalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä monta tuntia.
Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy siihen se pitkä roikale kuin ilmassa pudoten ja lyöttäytyy hänen seuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää jättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei katsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta huolestuneelle äidille mitään selitystä.
Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin, jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin, rukoilevin silmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina muualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä kolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee kotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin… Äiti rientää hätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen isoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:
"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin!"