"Sisar Kaarina muistaa vasta olla täsmällinen! Sisaren paikka on vasemman rivin alapäässä, sisar Elinan rinnalla."
Itku kurkussa hiipi Kaarina kuulumattomin askelin noita jäykkiä rivejä pitkin ja asettui paikalleen. Abbedissa antoi merkin ja käytäviä pitkin lähti kulkue kiemurtelemaan ylös kirkonlehterille.
Varkain tarkasteli Kaarina syrjästä vieruskumppaniaan, sisar Elinaa. Se oli nuori ja solakka, mutta muutoin hennonnäköinen, vaaleaverinen neitsy hienoin kasvonpiirtein. Suurilla silmillään katsoi se suoraan eteenpäin, ja sen ohut, hiukan kyömy nenä kapeni alapäätään kohti, sillä nenälehdet olivat sisäänpäin kääntyneet ja sieramet puolittain sulkeutuneet. Hänen koko olemuksessaan näytti olevan jotakin haaveellista ja samalla sulkeutunutta, ja Kaarina tunsi heti, että hänen olisi hyvin vaikea päästä häntä lähelle. Elina ei pannut mitään huomiota häneen, katsoi vain eteensä ja kulki kuin unissaan.
Sen sijaan käänsi Elinan edessä kulkeva sisar päätään taaksepäin, tarkasteli Kaarinaa päästä jalkoihin, katsoi sitten häntä silmiin, hymyili iloisesti ja nyökäytti päätään. Hän oli myöskin nuori, mutta kokonaan Elinan vastakohta: tummahipiäinen, pyöreäkasvoinen, vanttera ja täyteläinen. Niin suojaavaksi kuin nunnanpuku oli laadittukin, saattoi sen alta kuitenkin huomata hänen leveät lanteensa ja korkean rintansa. Hänen pienehköt silmänsä olivat eloisat ja vallattomat ja alaspäin levenevä nenä näytti kuin luodulta vakoilemaan keittiötuoksuja, sillä avarain sieranten lehdet olivat herkät ja liikkuvat. Huulet olivat täyteläiset ja suiposta alahuulesta näki, että se suuttumuskohtausten sattuessa helposti saattoi venähtää ylähuulta pitemmälle. Nunnanpuku ja nämä hämärät, äänettömät suojat näyttivät sangen huonosti soveltuvan hänelle, sillä hänessä oli jotakin niin tuiki maallista, miltei pakanallista.
Hän oli se sisar Ursula, josta muori kirkon edustalla oli Uolevilta tiedustellut.
Kaarina tunsi heti itsensä hiukan turvallisemmaksi ja ilostuen nyökkäsi hän Ursulalle vastaan. Tämän jälkeen käänsi sisar Ursula päänsä Elinaa kohti ja nyökäytti hänelle useamman kerran, samalla kuin hänen kasvonsa saivat veitikkamaisen ilmeen. Mutta sisar Elina ei ollut häntä näkevinään. Ursula kääntyi suoraan rivissään ja asteli kujeilevan tahdikkaasti kuin sotilas.
Oli tultu jo yläkäytävän päähän ja pari parilta pujahtivat nunnat ovesta puolipimeälle lehterille. Alhaalla kirkossa olivat munkit alottaneet jo messun.
VI
UNEKSIJA.
Oli varhainen ja raikas syyskuun aamu. Kullattu pallo tuomiokirkon torninhuipussa heiasteli jo taivaanrannalla nousseen auringonsäteitä. Kuorivikarius Andreas Pietarinpoika asteli Hämeenkatua pitkin ja aamuvarhaisesta huolimatta näytti hän kalpealta ja riutuneelta. Pää alas painuneena ja kädet rinnan yli työnnettyinä kauhtanan hihansuihin kulki hän kompuroivin askelin kuin viluinen vanhus. Kainalossaan oli hänellä pari torvelle käärittyä laajaa paperiarkkia. Niihin oli hän Vulgatasta suomentanut kaksi Davidin psalmia ja vei niitä nyt nähtäviksi opettajalleen, mestari Juustenille, joka toista vuotta sitten oli tullut Agricolan sijaan katedraalikoulun rehtoriksi.