Takana olevassa puutarhan osassa, jossa silloin oli kasvatettu kaalia, oli nyt luostarin hernemaa. Sisaret Ursula, Kaarina, Elina ja eräs iäkkäämpi laiha nunna, jolla oli kaihi vasemmassa silmässä, olivat parasta aikaa poimimassa täysinäisiä palkoja suuriin pärevasuihin.
Kun Tuomas leuhahti muurin harjalle, katsahtivat kaikki säikähtyneinä ylös. Mutta Ursula tointui paikalla ja huudahti:
"Ohoh, kun suuri varis lensi tuohon muurille!"
"Samat kanathan täällä ovat ryytimaata tongostamassa kuin ennenkin", vastasi Tuomas iloisesti, sillä sisar Ursula oli juuri se, joka edellisellä kerralla oli ilakoimisellaan saanut hänet alas hyppäämään.
Sisar Ursula Laurintytär Väkivasara oli syntyisin Perniöstä. Hänen isänsä oli ollut rikas talonpoika ja kuuluisa miekkaseppä, joka oli hankkinut itselleen aatelisoikeudet. Hänen lähimpänä naapurinaan Perniössä oli asunut rälssimies Matti Härkä, jonka vapaamiesoikeuksillaan ja kilvellään kerskumiset olivat kovin ruvenneet sapettamaan Lauri-seppää. Niinpä oli viimemainittu tanskalaissotien aikana takonut haarniskat itselleen, pojalleen ja rengilleen sekä satuloinut kolme hevostaan ja lähtenyt Eerikki Flemingin joukoissa taistelemaan juutilaisia vastaan. Flemingin toimesta oli hän sitten nuorelta Kustaa Vaasalta saanut rälssikirjeen, palannut kotiin naapurinsa vertaisena vapaamiehenä ja valmistanut itselleen aateliskilven, jossa oli kuvattuna suuri pajamoukari eli väkivasara. Jos naapuri, jonka kilvessä oli härän kuva, oli joskus puhunut pisteliäästi vastaleivotuista vapaamiehistä, hän itse kun oli jo toisen polven rälssisäätyä, niin oli Ursulan isä sen sijaan alkanut puhua kerjäläisaateleista, sillä Härkä oli häntä paljon köyhempi. Alituisessa riidassa ja torassa olivat naapurukset viettäneet koko elämänsä ajan. Kun Väkivasara sitten tunsi kuoleman lähenevän eikä hänellä ollut muita perillisiä kuin Ursula, sillä poika oli kaatunut sodassa, alkoi häntä pelottaa, että hänen rikkautensa voivat Ursulan kanssa siirtyä vihatulle naapurille, jolla oli useita naimattomia poikia. Silloin hän oli yksissä tuumin vaimonsa kanssa päättänyt testamentata omaisuutensa Naantalin luostarille, jonne Ursulan tuli mennä nunnaksi.
Isän kuollessa oli Ursula ollut yhdeksäntoistavuotias ja vaikka hänellä oli halua kaikkeen muuhun kuin maailmasta eristäytymiseen, oli hän kuitenkin mielellään seurannut äitiä Naantaliin, sillä hänellä ei ollut lainkaan ollut oikeata käsitystä luostarielämästä. Niin hänet oli viisi vuotta sitten vihitty nunnaksi ja äiti oli ulkojäsenenä asettunut porvarikartanoon, jossa hän jo parin vuoden kuluttua oli kuollut.
Pian oli Ursula huomannut suuresti pettyneensä luostarielämän suhteen. Melkein joka päivä rikkoi hän jollakin tavoin sääntöjä ja abbedissa oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan. Ankarimpia rangaistuksia ei hän koskaan uskaltanut sovittaa Ursulaan, sillä silloin nosti tämä kovan metelin ja uhkasi jättää luostarin. Se taas olisi merkinnyt luostarille melkoista omaisuuden vähennystä, sillä Ursulan mukana olisivat tietysti seuranneet hänen runsaat myötäjäisensä. Nykyään, — jolloin uskonpuhdistusliike sai kaikki vanhat laitokset liitteissään horjumaan, täytyi olla varovainen sellaisten kapinahenkien kuin sisar Ursulan kanssa. Toiselta puolen ei sisar Ursulakaan, maailmallisesta ja uhmailevasta mielenlaadustaan huolimatta, voinut olla tuntematta pelkoa tuota ankaraa ja vaaniskelevaa Birgitta Flemingiä kohtaan. Niin usein kuin hän toistikin uhkauksensa lähteä luostarista ja mennä naimisiin, ei hän kuitenkaan vielä tähän saakka ollut edes yrittänytkään sitä toteuttaa.
Edellisen abbedissan aikana oli klausuuri eli luostarin muurien sisällä pysyminen ollut sangen höllää ja höllyyttä oli ilmennyt muidenkin sääntöjen noudattamisessa. Mutta Birgitta Fleming oli uudistanut luostarikurin kaikessa ankaruudessaan. Puheleminen oli sisarten kesken sallittua ainoastaan päivälliseltä päästyä vespera-messuun saakka eli siis noin parisen tuntia. Silloin askartelivat sisaret käsi-, talous- ja puutarhatöissä. Sisar Elina oli viime aikoina pyhittänyt nämäkin hetket vaitiololle ja sen takia Ursula, heidän tänään hernemaassa työskennellessään, oli koko ajan ollut hänen kimpussaan, koettaen jos jollakin keinoin saada häntä puhumaan. Mutta nyt käänsi muurinpäälle ilmestynyt Tuomas hänen huomionsa kokonaan pois Elinasta.
"Ja kun minä oikein tarkkaan katson, niin eiköhän totta maarin ole vareskin juuri se sama, joka kerran ennenkin leuhahti muurin yli tänne kiellettyyn maahan, missä hän joutui voudin kynittäväksi", huusi Ursula nauraen.
"Mutta toista kertaa tätä varesta ei kynitäkään", sanoi Tuomas, hyppäsi muurilta alas ja tuli Ursulan luo, ryhtyen tiheästä varsistosta etsimään palkoja. Ilmeisellä mielihyvällä tarkasteli Ursula häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: