Viimeisen lauseen sanoi hän nuorukaisen kerskailevalla sävyllä ja remahti nauramaan. Mutta Antti sai epämieluisan tunteen ja vilkasi häneen urkkivasti.
"Tänään sain äidiltä tietooni sen nimenkin", jatkoi Tuomas, mutta Antti ei tuntenut uskaltavansa sitä tiedustella, kunnes Tuomas itsestään mainitsi nimen Ursula, jolloin Antti heti vapautui epämieluisasta tunteestaan.
"Mene tiedä, vaikka vielä kolmannestikin leiskautan itseni muurin yli", sanoi Tuomas ja rupesi sitten seuraamaan kaukaa kuuluvaa koiranhaukuntaa, jolloin hän Antista näytti yhtäkkiä herkistyvän pelkäksi korvaksi sekä kerrassaan unhottaneen nunnat ja muut asiat.
"Tuolla se pakana viilettää jo Karvetin metsissä, mutta olkoon, ei siitä jäneksestäkään ole vielä paljon mihinkään. Syököön suuhunsa, jos saa kiinni. Se on luostarin koira ja vouti on luvannut sen minulle metsätoveriksi."
He lähtivät rinnatusten ja vilkkaasti jutellen astelemaan tietä eteenpäin. Kun he saapuivat Tuulensuun perukkaan, pysähtyi Tuomas ja lausui, viitaten lahden suulle:
"Näetkö tuolla tuota pikku saarta ja tupaa sen keskellä. Se on Kailonsaari, jossa minä tästälähin yksinäni asun. Abbedissa ei ollut luvannut minun jäädä äidin luo porvaripihaan, se kun on minulle vielä niin turkasen kiukussaan siitä, että minä kiipesin sinne nunnain puutarhaan. Mutta samapa se, tuolla saarellahan minä saan olla ja elää, miten itse tahdon. Eikä tämä poika pelkää! Ja nyt minä lähden verkkojani kokemaan. Kylläpähän me sitten tavataan, jahka sinä saat kauhtanan niskaasi. Tuo tuossa kirkonovesta vasempaan on munkkiluostarin portti. Koputa vain siihen, niin kyllä tulevat aukasemaan."
Hän hyvästeli Antin ja lähti laskeutumaan ruuhensa luo. Kuin komentoa totellen lähti Antti sekavin tuntein kävelemään porttia kohti. Hän tunsi ratkaisun olevan ihan edessään ja hänen sydämensä alkoi lyödä yhä kiivaammin. Mutta samalla tunsi hän, ettei hänellä ollut enää valitsemisen varaa ja että edessä oli vain yksi menettelymahdollisuus. Kuta lähemmäs hän tuli sitä enemmän jäykistyi hänen ryhtinsä, aivan kuin hän olisi tuntenut nuoren nunnan jostain muurinkolosta odottavin katsein tähystävän itseään.
Kun hän pysähtyi portin eteen, kuului rantaäyrään alta airojen kolahtelua, Tuomaan lähtiessä soutamaan saarelleen. Samassa kuuli hän Tuomaan huutavan veneestään:
"Siinä portissa riippuu sellainen vasara. Lyö vain sillä siihen rautalaattaan, niin kyllä tulevat aukasemaan."
Konemaisesti tarttui Antti vasaraan ja löi kahdesti rautaan. Kun iskut kumahtivat hänen korvissaan, säpsähti hän ja tunsi, ettei hän enää voinut peräytyä.