Antin mielessä liikkuivat ristiriitaiset tunteet ja hän loi vaieten katseensa alas. Konfessori piti nähtävästikin hänen äänettömyyttään myöntymyksenä, taputti häntä olalle ja virkkoi:
"Mutta olemmehan kokonaan unhottaneet vierasvaraisuuden kultaisen säännön ja jättäneet sinun ilman virvotusta matkasi jälkeen."
Sen sanottuaan jätti hän huoneen, johon kohta ilmestyi äskeinen maallikkoveli, asettaen pöydälle leipää, jäähtynyttä kalakeittoa ja olutta. Kehotettuaan Anttia ryhtymään aterialle poistui hän jälleen.
"Näinköhän tämä on muuttuva minun kodikseni", ajatteli Antti ryhtyessään apeamielisten tunteiden vallassa syömään. "Mutta miksi ei minun niinkuin Kaarinankin. Joko minun on voitettava Kaarina takaisin tai kuoltava yksinäisenä munkkina näiden muurien sisällä. Muuta minulla ei ole valittavana."
Mutta vakuutteluistaan huolimatta tunsi hän mielensä epävarmaksi ja hajanaiseksi. Syötyään ilman ruokahalua muutaman palan nousi hän pöydästä. Kääntyessään säpsähti hän hiukan, sillä ovensuuhun oli äänettömästi ilmestynyt lyhyeen kuluneeseen tunikkaan puettu iäkäs pappismunkki, jolla oli lempeät lapsenomaiset silmät ja lumivalkoinen tukka.
"Herran rauha, veljeni!" tervehti munkki pehmeällä äänellä ja astui Anttia lähemmäs. "Kuulin juuri isä konfessorilta, että täällä on nuori papinkokelas, joka pyrkii veljeskuntamme jäseneksi, niin en malttanut olla pistäytymättä tervehtimään."
Hän palasi ovelle, kurkisti käytävään ja puhui jollekin siellä olevalle:
"Jäitkö sinä sinne, Uolevi? Tule vain sisälle sinäkin, niin veli
Eerikki saa tuoda sinulle tilkan olutta."
Sisään astui vanha tuttavamme Säämiskän Uolevi, otti päästään leveän baretin ja tervehti arvokkaasti Anttia.
"Isä Henrikki kertoi äsken tuolla (hän viittasi päällään käytävää kohti), että luostarimme saa teistä, nuori mies, uuden papin. Siitä ei kukaan iloitse enemmän kuin minä, joka olen tämän pienen luostarikylämme vanhimpia porvareita, nimeltä Olavi Pietarinpoika ja ammatiltani hansikkaantekijä."