"Kyllä se on totta", myönsi priorissa vakaisesti.
"Yhyy!" virkahti siihen Ursula. "Mikähän sitäkin nyt tänne vetää?
Saitko kuulla, mistä hän on kotoisin ja mikä nimeltään?"
"En minä hänen kotipaikkaansa tullut tietämään, mutta Andreas Pietarinpoika hän on nimeltään", ilmotti Anna tyytyväisenä ja katsahti priorissaan, joka asian vahvistukseksi nyökäytti päätään.
Kaarina oli välinpitämättömästi ja hajamielisesti seurannut juttua. Mutta kuullessaan puolella korvallaan, että tuleva pappisveli on vasta päässyt Turun koulusta, oli hän säpsähtänyt, kohottanut katseensa työstä ja korvat herkistyneenä sekä kiivaasti hengittäen seurannut Annan ja Ursulan välistä sananvaihtoa. Kun Anna sitten mainitsi nuoren luostaritulokkaan nimen, lehahti hän tulipunaiseksi ja painoi äkkiä päänsä alas ja käänteli tolkuttomasti ompelusta polvillaan. Hänen korvissaan suhisi, sydän löi aivan haljetakseen ja hämmennyksissään luuli hän, että kaikki ovat kiinnittäneet katseensa häneen ja että Ursula tuossa tuokiossa alkaa tapansa mukaan tehdä hänelle kiusaa. Mutta onneksi ei Ursula ollut huomannut hänen mielenliikutustaan, vaan huusi parasta aikaa sisar Agneksen korvaan Annan kertomaa uutista, jota hän parhaansa mukaan koetti omilla lisäyksillään höystää. Kaarina rauhottui hieman ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko se mahdollista, mitä hän oli kuullut? Vai oliko hän kuullut väärin? Ehkä Anna sanoikin jonkun vallan toisen nimen, jonka hän Anttia ajatellessaan kuuli omalla tavallaan. Tämä mahdollisuus alkoi häntä vaivata yhä enemmän ja enemmän ja hänen teki jo mielensä kysäistä Annalta sitä nimeä uudelleen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan jännitti hän kuuloaan ja koetti tarkkaan seurata sisarten juttelua, saadakseen mahdollisesti kuulla toistamiseen sen nimen. Mutta kukaan ei maininnut sitä enää, sisaret juttelivat vain kaikenlaista tulevista munkin vihkiäisistä, Ursulan aina väliin huutaessa jotakin sisar Agneksen korvaan.
Vasta iltamessun jälkeen pääsi Kaarina tuskallisesta epävarmuudestaan. Kun hän Ursulan kanssa kattoi illallispöytää, uskalsi hän vihdoin noin aivankuin ohimennen kysäistä, mikä sen uuden luostaritulokkaan nimi nyt olikaan.
"Maltas nyt… eiköhän se ollut Andreas Pietarinpoika", vastasi
Ursula huolettomasti, "tunnetko sinä sen nimistä vai?"
"En, muuten vain tulin kysyneeksi", vastasi Kaarina mahdollisimman rauhallisesti.
Mutta hänen sydämensä täytti suuri riemu ja koko illallisaterian ajan liikkui hän edeskäyvän toimissaan kuin unissakävijä ja hänen silmissään oli omituinen loiste. Ja kun toiset sisaret pöydästä nousten olivat poistuneet kirkkoon päivän viimeistä hartausmenoa suorittamaan, hämmästytti hän pahanpäiväisesti sisar Ursulaa tarttumalla häneen syliksi ja hokemalla puoleksi itkien, puoleksi nauraen:
"Ursula, rakas Ursula, voi kun minun on hyvä olla!"