HINNEL. Hm! Minäkin seisoin satulasta noustuani pitkän aikaa tuolla pihalla ja kuuntelin sitä. Se kaikui niin omituiselta.
v. ESSEN. Eikö se ollut sinustakin kuin ruumisarkun naulaamista? (Äänettömyys.) Siellä lyödään kokoon ruumisarkkua Suomen kansalle.
KIRKKOHERRA (Järkytettynä.) Hyvä Jumala, miksi otatte asian noin kaameasti, eversti? Eihän meiltä ole toki vielä kaikki toivo mennyt. Vai onko vihollisen suuri ylivoima teidät niin masentanut?
v. ESSEN (Naurahtaen katkerasti.) Kaukana siitä, hyvä kirkkoherra! Minä olen kymmeniä kertoja ollut taistelussa ja nähnyt suomalaisten voitolla suoriutuvan vieläkin ylivoimaisemmista vihollisjoukoista. Ei pelko vihollisen ylivoimasta eikä pelko yleensäkään minulle tätä sanele, vaan jokin muu, mikä lienee kumma vaisto.
KIRKKOHERRA. Tuo vaistonne ennustaa meille siis tappiota huomispäivän taistelussa?
v. ESSEN. En tahdo ennustaa sitä enkä tätä. Tulin vain sanoneeksi, mitä oma sydämeni aavistelee. — Me olemme marssineet läpi Suomen tänne Pohjan äärille ja nähneet isänmaamme pala palalta joutuvan raa'an vihollisen tallattavaksi. Toissapäivänä, kuten tiedätte, oli sotaneuvottelu tässä samassa huoneessa, ja siellä minä ehdotin vetäytymistä Vöyrille, jossa metsäiset maisemat tarjoaisivat meikäläisille edullisemman taistelupaikan kuin täällä Isonkyrön lakeuksilla. Kun päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun käydään täällä, niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan pelkureita ole. Me täällä läsnäolevat olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin moni niistä, jotka meitä pelkureiksi vihjailivat, ovat Pohjanlahden tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoin silmin kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he. Mutta se sikseen! Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaa on vihollisen jaloissa. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen. (Nousee seisomaan ja paljastaa miekkansa.) Toverit, yhdyttekö valaani, että ainakaan Porin rykmentti ei huomispäivän vaiheissa väisty paikaltaan, vaan taistelee viimeiseen mieheen?
KAIKKI UPSEERIT (Nousevat, paljastavat miekkansa ja laskevat niiden kärjet yhteen.) Me yhdymme ja vannomme kunniamme kautta seisovamme viimeiseen mieheen!
KIRKKOHERRA. Amen!
v. ESSEN (Pistäen miekkansa tuppeen.) Nyt uskon, että tulkoon mitä tulkoonkin, kääntyköön huomispäivä vaikka onnettomuudeksikin meille, niin me emme turhaan kaadu paikallemme. Me viittaamme tietä tuleville sukupolville. Ja niin on kerran näiltä samoilta lakeuksilta meidän haamujemme opastamina lähtevä liikkeelle vyöry, joka ainaisiksi ajoiksi vapauttaa isänmaamme siitä vihollisesta, jonka hävityksiä se on saanut vuosisadat kokea. — Mutta nyt, toverit, takaisin Napuelle ja kukin paikalleen!
UPSEERIT (Tekevät lähtöä, hyvästellen kirkkoherraa.)