Mad. Belmont. Mitä se on?
Selicour (tuskistuneena). Mitä hurjuutta nyt tein?
Narbonne (Selicourille). Te näette nyt kaikki juonenne paljastettuina. Me tunnemme nyt kuin te olette liukastelleet teeskellyin lahjoin ja avuin kanssa. Kelvotoin ihminen! Voitteko te luulla minua teidän vertaiseksi?
Laroche. Kuinka hävyttömästi hän selitti yhden jalon työn. Minä tunnen kaikki saman naisen omasta suusta. Sama nais-ihminen jota kohtaan hän istutteli teille häpeällisen taipumuksen, hän on kivuloinen ijäkäs vaimo, yhden hyvin ansiollisen sota-herran leski, jolle te, miehen kaaduttua sodassa, maksoitte isän-maan yhteistä velkaa.
Narbonne. Siitä nyt ei sen enempää, minä rukoilen! (Selicourille) Te näette ettei teitä tässä tarvita. (Selicour menee.)
Laroche. Nyt minun säälittää sitä kunnotointa raukkaa. Tiesinhän minä sen että minun vihani tasautuu niin pian kuin hänen suuruutensa on kadonnut.
Firmin (puristaa hänen kättänsä). Antakaa sen nyt olla. Me koetamme häntä lohduttaa.
Laroche. Sanottu, minä suostun siihen!
Narbonne (Kaarlelle). Meidän iloinen nuori ystävä on yhtäkkiä tullut mykäksi. Minä olen nähnyt teidän sydämenne pohjaan, herra Firmin! Se äkki-tapaus saattoi ilmi teidän salaisuuden, ja minä en koskaan unhota että teidän taipumus oli äänettä meidän onnen aikana ja tuli ilmiin vasta silloin kuin me olimme onnettomat. Lotta! (Tämä viskaikse äänettä isänsä syliin.) Hyvä, me ymmärrämme toisemme! Toivo kaikkea nyt isäs rakkaudesta!
Laroche. Ja minä voin vannoa että herra Kaarle Firmin on laulun oikea tekiä.