Laroche. Todistaa? Tuhansilla todistuksilla.
Narbonne. Sanokaa, puhukaa!
Laroche. Minulla on kylläksi, minulla on suuri joukko todistuksia, … vaan minä en niillä voi mitään todistaa. Sellaisten sukain töitä ei voi näyttää todistuksilla. Hän oli ennen köyhä kuin minäki. Jos sanoisin että hän on entisen valtansa tehnyt rahaksi, että hänen koko rikkautensa on tullut siitä … sitä en voi todistaa kirjoilla ja vierailla miehillä, vaan Jumala sen tietää että se on totta, ja siitä minä annan henkeni.
Selicour. Tämä syytös on niin raaka ett'ei se minuun koske. Ja muutoin minä annan tutkia kaikki työni. Minkä olen säästänyt, se on ahkeruudellani ja otsani hiellä saatu. Se on öiden valvonnalla ja kunniallisella työllä ansaittu, ja sillä minä elätän köyhiä sukulaisiani ja pidän hengissä äitiäni.
Laroche. Valheltu! valheltu! Minä en voi todistaa, vaan se on valheltu, hävyttömästi valheltu!
Narbonne. Elkää pikastuko!
Selicour. Jumalani! mitä minun pitää kuulla! Se on ystävä Laroche joka minua niin tuomitsee. Mikä hurjuus sinun on tullut päähäsi? Minä en tiedä jos itken tahi nauran sinun raivollesi … vaan nauraa omalle ystävälleni, sitä en voi, se on liian vakaista. Niin halventaa vanhaa ystävääsi! tule tuntoosi, hyvä Laroche, ja elä omalla tahallasi menetä sitä oivallista virkaa jonka olen sinulle aikonut.
Narbonne. Suoraan sanoen, herra Laroche! teidän itsepäisyys antaa minulle huonon ajatuksen teistä. Minunki täytyy rukoilla teidän olemaan totisempi ystäväänne kohti. Se on ihan tosi, minua säälittää Selicour-paran tila!
Laroche. Kyllä minä sen uskon, armollinen herra! Eikö hän ole tehnyt minunki epäilemään. Vaan se ei ole mahdollista, minä olen vakuutettu kaikesta. Sota, sota meidän välillä. Minä näen että pitempi puhe on turha. Vaan ennen kuolen nälkään kuin otan vastaan jotai ammattia sellaisen konnan kädestä kuin hän. Teidän palvelianne. (Menee.)
Viides kohtaus.