Selicour. Ihan vissisti! Vaan se ei menesty. Minä olen teidän totisin ystävänne, ja olen sen näyttänyt juuri tänään kuin tuo hurja Laroche tahtoi pahentaa minua itsensä ministerin silmissä.
Firmin. Kuin? Laroche olisi…
Selicour. Hän on oikein hävyttömästi minua sadatellut.
Firmin. Hän on kadottanut virkansa, tekö hänen siallensa tulisitte!
Selicour. Sanokaa muuten, kuin kitttämätöin hän on! Ja kaikki mitä juuri minä olen tehnyt hänen eteensä … ja lisäksi sanon sen olleen teidän hyväksi. Vaan hän auttoi teitä huonosti kuin rupesi minua painamaan. Olenko minä tahtonut muuta kuin teidän onnea? Mutta minä tunnen paremmin kuin tämä vimmaspäinen, mistä teille on onnea. Sentähden minä jo olen teille arvellutki jotain. Te ette suaitse kanselin hälinää, sen minä kyllä tunnen. Teistä pidetään huoli, elkää peljätkö, herra Firmin! Te haette yksinäisen rauhallisen paikan, saatte kohtuullisen palkan ja minä lähetän teille työtä … te raadatte mieluisesti ja työ ei ole teiltä puuttuva.
Firmin. Kuin? minä en ymmärrä!
Selicour. Ne ovat vasta aikeita, joilla ei ole kiirettä. Onnellinen joka maalla ihanan luonnon keskellä voi viettää päivänsä! Herra Firmin! sitä onnea ei ole suotu minulle! Minä olen tuomittu kaupunkiin, kuin kameli kantamaan tuhanten keskuusten kuormat, kateuden teräväin nuolten keskessä. Sentähden minä pidin velvollisuutenani lähettää maalle takaisin monjaan serkun joka tahtoi ruveta tänne elämään. Minä maksoin ilolla hänelle matka-kulungit, sillä sanokaa itse, eikö se ole sanomattoman iloisempi elää maalla hiljaisuudessa kuin kaupungissa olla alituisessa kiusauksessa.
Firmin. Se on minunki luuloni. Vaan mitä te oikeestaan minulle aivoitte?
Selicour. Esinnä kaikkia tulla vakuutetuksi virkatoverini ystävyydestä, … ja sitte … te olette niin usein auttaneet minua pulasta … minä en voi peittää että olen teille suuressa, hyvin suuressa velassa. Tämä virka tappaa minun. Minulla on aina sata rautaa ahjossa, milt'en ole pyörryksissä. Te olette vissisti tyytyväinen meidän uuteen ministeriin?
Firmin. Minä ihmettelen häntä.