Kaarle. Selicour.
Kaarle (tulee lukien paperista jonka hän, nähtyä Selicourin, peittää) Taas tuo Selicour! (tahtoo mennä.)
Selicour. Elkää niin kiirehtikö, nuori ystäväni! Miksi te niin kaihitte ihmisiä?
Kaarle. Suokaa anteeksi, herra Selicour! (itsekseen) Tuohon lörppöön minun piti yhtyä!
Selicour. Minä jo olen kauvan halannut teitä nähdä ystäväni… Runo-virta se juoksee vissiin hyvästi. Teidän isä on kyllä sitä vastaan, vaan hän on väärässä. Teillä on erin-omainen lahja. Kun se kerran vaan tulee maailman korviin … vaan se ei voi viipyä enää kauvan! Tänä aamuna minä viimeksi teistä puhelin.
Kaarle. Minusta?
Selicour. Meidän ministerin äitille vaan … ja teistä jo on ylempänä hyvä ajatus … miten jo minäki teistä siellä mainitsin.
Kaarle. Todella, mistä syystä se tuli?
Selicour. Se korkea nainen, ministerin äiti on tietävinään paljon … minä en tunne mistä se tulee … vaan ihmiset liukastelevat hänelle hänen poikansa tähden. Kuinpas? jos te hyvin sukkelaan tekeytyisitte tuttavaksi! … ja suoraan sanoen, se minulla oliki tarkoituksena tällä käynnölläni. Hän pyysi minulta pari laulua täksi illaksi … kyllä minäki aikoinani tein sellaisia missä toinenki, vaan mahti on nyt sekaantunut paljaihin asioihin! Mitähän jos minun siassani te pyöräyttäisitte pari laulun-päätä … te ne jättäisitte minulle … minä ne lukisin … jokainen ihastuisi … koko maailma kyselisi minulta ja minä nimittäisin teidät tekiäksi. Minä en voisi jättää tilaisuutta teistä pitää pitkää puhetta, jokainen ylistäisi teitä … ja yks, kaks, mainio runoilia olisi valmis, jonka värsyt olisivat yhtä kuuluisat kuin sen miekka!
Kaarle. Te avaatte minulle sangen ihanan näköalan.