Selicour. Se on teidän vallassa se totuudessa tavata.
Kaarle (itsekseen). Hän tahtoo minut pettää! Se on paljasta kavaluutta, minä sen kyllä tunnen … vaan kuinka heikko minä olen seisomaan ylistystä vastaan! Vasten tahtoani minä voin antaa itseni pettää, (Selicourille) Te sanoitte että sitä laulua on tarvis täksi illaksi.
Selicour. Se on niin mitätöin, niin joutava asia … vähäinen laulun palainen, jossa juuri kuin satunnoisia tulisi monjahta sana ministerin kunniaksi…
Kaarle. Ylistys-virret … ne eivät ole minun asiani. En minä alenna runoillusta niin alhaiseen työhön. Jokainen ylistys, olkoon se jos kuinka hyvin ansaittu, on liehakoimista, niin pian kuin sillä tarkoitetaan suuria.
Selicour. Oikean neron jalo ylpeys! Se on oikein! pois siis kaikki ylistys-virret … vaan minä arvelen jos rakkaudesta, hellistä tunnoista…
Kaarle (katsellen paperiansa). Voinko minä ajatella noita kirjoittaessani ne niin pian voivan tulla…
Selicour. Mitä, kuin? eihän ne kuitenkaan jo lauluja liene?
Kaarle. Suokaa anteeksi … nämä värsyt ovat hyvin heikkoja, aivan vähä-pätöisiä.
Selicour. No sanokaas! Jumalani! siinähän se onki mitä tarvittiin … antakaa … joutukaa! te saatte kohta kuulla niiden vaikutuksen. Ne eivät tarvitse olla juuri romansit… Sellaiset vähäiset … sellaiset pienet leikit vaikuttavat usein enemmän kuin luulisi … naiset rakastavat juuri sellaisia, ja naistenhan kautta me voitamme kaikki. Noh, antakaa, antakaa … kuin te vielä epäilette! Noh, kuin lystäätte, vaan minä luulin voivani teitä hyödyttää … tehdä teidät tunnetuksi. Te sitä ette tahdo … pitäkää värsynne. Se oli teidän hyväksi, ei itseni jota tarkoitin…
Kaarle. Jos vaan…