— "Hää-ohjaksia sulholleni", vastasi tytär vakavasti.
— "Se on oikein", jatkoi isä leppeämmin; "tänä ehtoona jo tulee Harald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa täällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin marskin omaa sukua" — —
— "Minä en tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea", lausui neitto punastuen mieli-pahasta. "Olen sen jo usein Teille sanonut, olen toisen oma, — Pohjan-piltin".
Kurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät ja salin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.
— "Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta'a Saksan synkimpään nais-luostariin, — taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua varten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää riutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti Kurki kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut ynseytensä".
— "Minä tiedän sen, enkä pelkää", vastasi Lyyli jäisellä äänellä, lähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen sisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi, että entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut hänen voimiansa.
Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin sisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva mies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä ritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin toisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä seuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan puhetta.
Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin sijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä vierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa maljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään. Vähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja juomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja vahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.
Sydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko kummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut, lähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä katselivat tulijoita, joitten re'et kulkivat kukin ainoalla jalaksella ja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki. Mutta kamoittihan kuitenkin tämä outo näky, — nämä hennot ja kepeät, pensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, — ja moni ritareista teki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa taistelemista.
Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua katon alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi oleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause selitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa nähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin; — ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut kuin hänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille olennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas palasivat oluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa vanhan Lappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan Pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon tietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan etelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa Lappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten tuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta, ennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua, ja Lapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä jaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.