"Kurjen ukko rauta-kenkä Astuupi kivistä vuorta, Kivi-vuorta vangottaapi".
[Ks: Suomen kans. arvoit.]
Mutta Laukon pihassa oli knaappien tora vielä jatkettu, kunnes molemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet hämärässä askaroivan, ei ollut kuin joku Matti Kurjen palvelijoita. Pimeys oli jo niin karttunut, ett'eivät mitään voineet silmillänsä eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiralta, joka olisi kuristumallaan. Samassa rauta-ovi kuului paiskattavan kiinni ja lukittavan. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luoksi näitä kummia ilmoittamaan, ja saliin tultuansa näkivät tulta jo syttyneen useassa paikassa. Tuokio ei kulunut ennenkuin ritarit olivat jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon isäntää; — hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä luulla näin kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimis-ehtoihin tytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon? — ja mihinkä pakoon? — Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten, seisoi Harald miehinensä palon loisteessa Laukon pihalla.
Mutta jäätä myöden pohjaseen kulki tuulen viuhkana hirven vetämä reki, kaksi henkeä nahka-peittojen välissä. Se oli Pohjan-piltti, joka "vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi syntymämailleen.
Lyylin matka.
Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä! Muista, kun kirmasit ennenkin piennä Pohjaisten laidunten aukeita pitkin; Sinneppä rientäös kirmailla nytkin.
Sinnehän minäkin, iioa lyöden, Kiidähdän talvista tannerta myöden; Lennän, kuin lintunen, loukosta lähtein, Siipensä kohotti tienoille tähtein.
Tuolla on tulena taattoni talo, Takaani loistaa sen ruskea palo; Edestä viittaa Pohjasen tähti. — — — Voi sitä, voi! joka isältä lähti, Ikäisen, horjuvan vanhemman heitti, Pakonsa öisehen pimeään peitti.
Isä, oi isäni! — — Isäkös lietkään? Lapseksi minun vai orvoksi teitkään? Surmasit äitini lempeän, jalon, Multahan minulta hautasit valon, Heitit mun portaille emottomille, Oloille viskasit armottomille.
Oisit jo antanut alttiiksi munkin Kauppojes' väliksi, valtoihin kunkin. — Muistaos kuitenkin, muista ja tiedä: Pohjolan neittä ei kaupalla viedä, Lyylin ei sydäntä vallitse kenkään; Väkisin-pyytäjä pilalle menkään.