Näissä keskustelemuksissa matkustajat kulkivat Nummen ja Piikkiön rannikkoa myöden Kuus'luodolle, missä pispa Maunu oli alkanut rakennuttaa Kuusiston linnan. Päivä oli nousemaisillaan, kun haaksi pysähtyi syvään salmi-paikkaan. Ritari ja kaniikki kahden palvelijan kanssa nousivat maalle ja menivät Kuusiston kartanon luoksi, missä pispa Maunu, ensimäinen suomensukuinen pispa, tavallisesti loma-aikoina nautitsi lepoansa maanviljelyksen askareissa ja tieteellisissä harjoituksissa.
Kuusisto.
Vähän matkaa satama-paikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu pispa oli omilla varoillansa ostanut, mutta lahjaksi antanut Pyhälle Henrikille, s.t.s. Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen pispan-istuimelle. Tämän hovin asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin palvelijain olopaikkana sekä kokoussalina juhla-tiloissa, oli vahvoista honka-hirsistä salvattu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä, mutta sisu-seinillä jaettu neljään kammioon, joissa arvollisemmat vieraat saivat yö-siansa. Pispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka etu-seinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni rannan puolelle. Kaikki kolme kehää teki yhteensä ikäänkuin linnun muotoa, jonka vartalo olisi ollut tuo keskellä oleva porstua, johon pispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuan-peräinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kertaan, josta alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin maan-alaisessa kalvessa. Ainoastaan ylinen kerta oli asuttavana ja muutamat porras-asteet veivät porstuasta pirtin-seinusta myöten ylös tämän ylisen kerran tasalle; missä vähäinen käsipuilla varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensinnä isompaan huoneesen, jonka perässä soukka kammio löytyi salvoksen ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijyn-liitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuin-huoneissa oli ainoastaan tavalliset akkunat, jotka laudalla tai ohuella nahalla peitettiin.
Tämmöisessä asunnossa Maunu-pispa piti tyyssijansa, kun ei virka-toimet vaatineet häntä Rantamäellä tai Turussa olemaan; mutta jälki-pispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeamman ja vahvemman kivisen asumuksen, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin vähän matkan päässä, itse mäen kukkulassa. Tämän nousevan linnan perusteilla nähtiin vanha pispa usein istuvan yksin ajatuksissansa, hengissänsä arvellen isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja sivistyksen voiton-toiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän tavallisesti äkkiä nousi pystyyn korkeimman muuri-kiven päälle, ikäänkuin avarampaa näkö-alaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Mutta tulevaisuus makaa sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet kangastavat, ja pispa Maunu taas istuutui levolle, jättäen isänmaansa asiat Kaikkivaltiaan huomaan.
Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan pispan kävelevän linnan asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri nimisen koululaisen eli "Scholarin" seurassa. Pispa itse oli vanhahko harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät siniharmaan pata-lakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen risti oli ommeltu, löyhyeli hartioista alas hänen vartensa ympäri ja hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotinen nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät olkapäillen. Hänen pukunsa muutoin oli melkein yhtäläinen kuin sedälläkin ja ilmoitti kylläksi, että hengellinen sääty oli hänelle elämän-toimeksi aiottu.
— "Omatuntoni minua vaivaa", lausui pispa alakuloisesti, "kun olen tähän linnan-rakennukseen ruvennut, ennenkuin Pyhän Henrikin temppeli Unikankaalla valmiina on. Antakoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti, ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuoleman-synniksi".
— "Isä", arveli nuorukainen nöyrästi, "eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?"
— "Siitäpä tarkoituksesta", vastasi pispa, päätänsä pudistaen, "olen juuri itsekin väliin epäilyksissä. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen turva-paikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus, jota sieluni vapisee ajatellakkaan. Minä tahtoisin lepyttää P. Henrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, — minä tahtoisin P. Henrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut — Jumalan minua armahtakoon — asettaa tässä syrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten". — —
— "Lallia varten sielun-messuja?" virkkoi säikähtyen nuorukainen; "Lalli oli murhamies, marttiiran surmaaja!"
— "Hän oli syntinen, niinkuin me kaikki", vastasi leppeällä vakavaisuudella vanhus. "Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin hirsipuussa. — — Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli omaa vertasi, — — minun ja sinun sukua. — — Hänen sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa ymmärtäneet".