— "Jumala sen nähköön", lausui pispa Maunu juhlallisella äänellä, syvästi huoahtain, — "Jumala sen nähköön, kuinka näitä Suomalaisia kansoja on käännytetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, Virolaisten on melkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet meren-syrjästä takamaihinsa. Onko tämä rakkauden töitä? tahdotaanko sillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtikasten muistaman. Mutta — — oi, milloinka on heikon hätähuuto päässyt mahtavan sydämmelle!"
— "Oikein puhutte, arvoisa isä", keskeytti Ragvald, "tämä kansa on vääryyttä kärsinyt; minä olen ensimäinen ja valmiin sitä tunnustamaan. Ja parhain minä senkin tiedän, että heikkoa vanhurskasta poljetaan tässä maailmassa; sillä uskokaa minua, meidän hurskas isämme Lundin arkkipispa, jolta kirjeen teillen toin, on totinen marttiira jumalattoman pöyhkeän Ahabin tähden. Mutta jos ette pahaksi ota nöyrää neuvoani, on se juuri teidän vallassanne, mikä onni ja olo tälle kansalle osaksi tulee. Jos annatte törkeiden syntien päästä vallalle tässä maassa, niin olette samalla antaneet aseet käteen niille, jotka eivät tälle kansalle hyvää suo. Mutta jos isällisellä kädellä itse kuritatte, niin tämä kansanne pian voi kasvaa Jumalan pelossa ja kaikessa siunauksessa".
— "Mutta", arveli pispa, jonka taipuvainen mieli jo oli huomaamattansa ruvennut myöntymään, "eipä olekkaan tässä vielä syntiä tapahtunut; Pohjalainen Vitjakka ja hänen orpanansa Lyyli eivät olekkaan naimisiin menneet ja jos heissä olisikin syytä, ei käy heidän tähtensä kaikkia Pohjanmiehiä rankaista".
— "Suokaatte anteeksi", vastasi Ragvald, "tämä asia on kaikkien Pohjalaisten; sillä Vitjakka Pouttu on valittu heidän päämiehekseen ja hän, samatekkuin isänsä, joka Matti Kurjen tappoi ja itse kuoli saamista haavoistansa, ovat kaikkien Pohjalaisten avulla ruvenneet näihin turmiotöihin, jotka kyllä tunnette. Mutta mitä siihen tulee, ett'ei syntiä ole tapahtunut, että naiminen on siksensä jäänyt, niin se on totta, että kirkollinen siunaus ei ole tätä luonnotonta yhdistystä pyhittänyt, mutta — — minä sanon: sen pahempi! Koko kristin-usko tässä onnettomassa maassa on kallistumaisillaan, jos jätätte asiat sillensä".
— "Minun pelkoni", sanoi Maunu pispa, "on suuri tässä asiassa. Ruotsin hallitus pian sekaantuu näihin toimiin ja asian viimeiset tulee pahemmiksi kuin ensimäiset".
— "Ruotsin hallituksella", virkkoi tähän ritari Harald, "on tätä aikaa kylläksi tekemistä Karjalan puolella. Ette taida tietää, että Venäläiset siellä ovat suuren turmio-työn tehneet. Paljon Ruotsalaisia ritareita on kaatunut, niiden joukossa myöskin nuori Kurki. Minä suren hänen kuolemaansa niinkuin veljen, ja Laukon maalla tahdon hänen sielunsa pelastukseksi rakennuttaa kappelin".
Pispa oli vaipunut ajatuksiinsa ja puhui niinkuin itsekseen: "Vai onko Nougorodin valta taas paisumassa; se on toinen vaara, joka tätä onnetonta maata uhkailee".
Pispa Maunu ei ollut se mies, joka olisi osannut viekkauden virittämiä pauloja karttaa. Hänen älynsä tosin oli tarkka ja terävä ja hän näki asiat selvästi niinkuin olivat. Mutta jos alusta olikin epäluuloinen niinkuin kaikki Suomalaiset, hänen suopea sydämmensä pian vietteli häntä uskomaan hyvää kaikista ihmisistä, ja lopuksi hän aina lohdutteli epäileväistä mieltänsä sillä, että muka kuitenkin oli jumalassa onnen ohjat. Niinkuin Ragvald oli toivonut, päätyi siis tämäkin keskustelemus hänen ja Haraldin mieliin, jotta Maunu pispa, jos vastahakoisestikin, myöntyi langettamaan panna-tuomion Pohjanmiesten yli. Ragvald tarjousi tekemään tätä ikävää tointa, josta pispa sillä tavoin pääsi vapaaksi, ja nyt päätettiin, että juhlallinen pannaan-paneminen oli tapahtuva Pyhän Henrikin juhlana, joka vuosittain Kesäkuun 18 p. vietettiin Turun kirkossa, kristin-uskon ensimäisen saarnaamisen muistoksi. Ainoastaan sen varoituksen Maunu lisäsi, että kirous oli leppeässä muodossa lausuttava. Sillä tavoin heikkous koki viihdyttää omantunnon soimauksia.
Vieraat olivat valmiit lähtemään ja jättivät Maunu pispan hyvästi. Myöskin Ragvald ja ritari Harald erosivat toisistaan, sillä kaniikin piti lähtemän maa-matkaa Turkuun, mutta ritari astui haahteensa. Kun jättivät toisensa hyvästi, eivät sanaakaan vaihettaneet hankkeistansa, mutta heidän silmän-luontinsa puhui niin paljon kuin: "hyvin käy".
Sill'aikaa seisoivat Hintsa Suurpää ja hänen nuori ystävänsä sivultapäin keskustelemassa. Kun ritari jo oli rannalle tullut, saavutti hänet asemies ja kysyi jyrkästi: