Tytön tässä istuessa, kuului astunta rannan puolelta. Tuovi — se oli neidon nimi — nousi kuuntelemaan, eikä aikaakaan, niin tunsi askeleet ja riensi edellensä, hypäten notkeasti kivien ja kantojen yli ja siitä suoraa menoa tulijan kaulaan. Tämä tulija ei ollut mikään muu kuin tuttavamme Hintsa Suurpää, joka tukevilla käsivarsilla nosti otuksen korkealle ilmaan, missä sen pienet jalat vallattomasti ponnistivat, kunnes vihdoin mokoma käsi pääsi ottamaan Hintsan parrasta kiinni ja pakoitti häntä päästämään saaliinsa maahan.
— "Puoleton", torua leikitteli tyttö, "tahdotkos myydä minun Saksalle, koska näin nostelet mun kaikkien nähtäväksi. — — Ja sitten, kuka lupasi sun tulla niin pian takaisin. Etkös sanonut viipyväsi vähintäkin kolmen kuukauden päivät poissa. Kuules, Hintsa, sinä söit sanasi".
Hintsa Suurpään ahvettuneet posket kävivät tuli-punaisiksi ja partakarvatkin nousivat pystyyn mielipahasta.
— "Älä piloillasi semmoista puhu. Nyt minä taas lähden — ehkä iäksi-päiväksi".
— "Hui, kuinka näytät julmalta, suuttuessasi", lausui Tuovi levottomana ja silitteli ystävänsä partaa. "Mutta totta puhuen, mihin olet sitten lähdössäkään".
— "Se on pian sanottu", vastasi Hintsa; "näetkös tuota punaista laivaa, jonka kokka hohtaa tuolla honkien välissä. Se on Gotlannista kotoisin ja lähtee huomenaamuna Nougorodiin. Minä seuraan Karjalaan".
— "Kauppaako tekemään?" kysyi tyttö, joka ei voinut heittää leikki-puheitansa.
— "Niin kauppaa kyllä, miks'ei! kauppoja on monta lajia: naimis-kauppaa, — Tuonen kauppaa —".
— "No mutta, ethän toki sotaan lähde?" kysyi tyttö vielä levottomampana.
— "Sitä en itsekään vielä tiedä", arveli Suurpää. "Miks'en sotaan lähtisi? Sehän juuri virkani on, sotia pakanoita ja uskottomia vastaan. Muutoin on nyt matkani totinen tarkoitus oikeastansa toinen; mutta tuota et sinä ymmärrä, Tuoviseni".