VIHERVAARAN ULLAKOLLA.
— Nyt olen siis. Jumalan kiitos, päässyt geometriasta, päässyt koettamasta sulloa sitä omaan pääpahaseeni tai toisten aivoihin, sanoi Anna Shirley, heittäen ilkkuvin ilmein kuluneen ja kolhitun Euklideen suureen kirjalaariin. Riemukkaasti paiskasi hän sitten kannen kiinni ja istuutui laarille jääden katsoa tuijottamaan Vihervaaran ullakon poikki Diana Wrightiin — harmain silmin, jotka muistuttivat aamutaivaan hohtoisaa pilvenhattaraa.
Tuo ullakko oli, kuten kaikkein ullakoiden olla tulee, hauska vanha suojuspaikka, täynnä kattohirsien muodostamia pimeitä soppia ja nurkkauksia ja omiansa nostattamaan mielikuvituksen hereille. Avoimesta akkunasta, jonka ääressä Anna istui, tulvi elokuun aurinkoisen iltapäivän lempeä, tuoksukas ilma lehahdellen sisään, ja ulkona suhisivat tuulessa poppelien huojuvat oksat. Kauempana oli metsä, missä Rakastavaisten polku suikerteli sammaltuneiden puunrunkojen ja sanajalkavarvikkojen välitse, sekä vanha kasvitarha, jossa omenapuut upeilivat runsain, punoittavin sadoin. Ja taustana kuvastui etelän puolella sinitaivaalle mahtava vuorijono, jonka muodostivat korkeuteen kohoavat lumivalkoiset pilvet. Vastakkaisesta akkunasta häämötti kaukaa siintävä meri vaahtoharjaisine laineineen. Kaunis St. Lorenzo-lahti se oli, mistä kohoaa upean vihreä Abegweit. Mutta tuo lempeän ja vienon soinnukas intiaaninkielinen nimi on jo aikoja vaihtunut arkipäiväisempään nimeen Prinssi Edwardin saari.
Diana Wright, joka viime näkemästämme on käynyt kolme vuotta vanhemmaksi, on tällä välin lihonut hiukan ja saanut olentoonsa jonkunmoista äidillistä arvokkuutta. Mutta hänen silmänsä ovat yhtä mustat ja loistavat, hänen kasvojensa puna yhtä raikas, niiden naurukuopat yhtä viehkeät kuin tuona kaukaisena ajankohtana, jolloin hän ja Anna Shirley vannoivat toisillensa ikuista ystävyyttä Mäntymäen puutarhassa. Hänellä oli nyt sylissänsä pieni mustakiharainen nukkuva olento, joka jo kaksi onnellista vuotta oli Avonlean maailmassa tunnettu nimellä Pikku-Anna Cordelia. Se, että Diana oli antanut tytöllensä nimen Anna, oli kyllä ymmärrettävää, mutta mistä hän oli saanut nimen Cordelia, sitä mietti moni päänsä puhki. Cordeliaa ei tiedetty konsanaan olleen enempää Wrightin kuin Barrynkaan suvussa. Rouva Harmon Andrews otaksui Dianan löytäneen tuon nimen jostakin turhanpäiväisestä romaanista, mutta se häntä ihmetytti, ettei Fredissä ollut miestä panemaan jyrkästi vastaan. Mutta Diana ja Anna katsoivat toisiinsa nauraa myhähdellen. He olisivat kyllä tietäneet selittää, miksi tyttönen oli saanut tuon nimen.
— Niin, geometriaan ei sinulla todellakaan ollut taipumusta, sanoi
Diana, ja tuon asian muisteleminen sai hänen huulensa hymyyn. —
Oivallan hyvin, kuinka mielissäsi olet päästessäsi nyt eroon kaikesta
opetuksesta!
— Itse asiassa pidän varsin paljon opetustyöstä — geometriaa lukuunottamatta. Nämä Summersidessä viettämäni kolme viime vuotta ovat olleet oikein hauskat. Tullessani kotiin sanoi rouva Andrews minulle, että luopuessani opettajanurasta avioliiton takia en kenties hyötyisi vaihdosta niin paljoa kuin kuvittelin. Varmaa hyvää ei pitäisi vaihtaa oletettuun, arveli hän.
Hilpeänä ja vastustamatonna, kuten entisaikoina, joskaan ei enää täysin niin tyttömäisenä, raikahti Annan nauru nyt ilmoille. Marilla, joka paraikaa keitti luumuhilloa alhaalla keittiössä, kuuli sen ja nauroi hänkin. Sitten hän huokasi ajatellessaan, kuinka harvoin tässä talossa tulevina vuosina saataisiin kuulla tuota rakasta naurua. Marilla ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut niin suurta iloa kuin kuullessaan, että Anna aikoi mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, mutta varmaankin täytyi kaikkeen iloon liittyä myöskin hitunen haikeutta. Noina kolmena vuotena, jolloin Anna oli ollut opettajana Summersidessä, oli hän aina viettänyt lupa-ajat kotona ja käväissyt siellä usein sunnuntainkin seutuvilla. Tästäpuoleen ei varmaankaan ollut toivoakaan, että hän kävisi siellä useammin kuin kahdesti vuodessa.
— Ei sinun tarvitse välittää rouva Andrewsin puheista, sanoi Diana nelivuotisen avioliiton suomalla tyynellä luottamuksella. — Voihan tietysti avioliitossakin väliin sattua pieniä vastuksia. Sinun ei pidä odottaa, että kaikki kävisi aina kohdalleen toivomusten mukaan. Mutta voin vakuuttaa sinulle, Anna, että jos vain saa sen, jonka on saava, niin avioliitto tuottaa suurta onnea.
Annan täytyi hymyillä, — oli niin huvittavaa tarkata tuota Dianan esiintymisessä ilmenevää kokeneisuuden sävyä.
— Mutta kenties minäkin esiinnyn samaan tapaan, kun olen ollut neljä vuotta naimisissa, ajatteli hän. —Tosinhan se, jolla on huumorin tajua, pyrkii pitämään varansa.