— Rakas lapsi… No, minne te lähdette häämatkalle?
— Emme minnekään. Älä toki näytä noin kauhistuneelta! Muistutat aivan rouva Andrewsia. Hän tulee kyllä sanomaan alentuvaisella äänellä, että sellaisten ihmisten, joilla ei ole varaa lähteä häämatkalle, on kyllä viisainta olla lähtemättä, ja sitten hän samassa hengenvedossa muistuttaa minua siitä, että Jane oli häämatkalla Euroopassa. Minä tahdon viettää avioliittoni ensi ajat omassa rakkaassa haavemajasessani Neljän tuulen niemellä.
— Ja olet päättänyt olla ilman morsiusneitoja?
— Täällähän ei ole ainoatakaan saatavissa. Sinä ja Phil ja Priscilla ja Jane olette kaikki tyyni ehtineet rouviksi ennen minua, ja Stella on opettajattarena kaukana Vancouverilla. Muita sukulaissieluja ei minulla ole, ja morsiusneidoiksi en tahdo ketään muita.
— Mutta tottakai sentään hankit morsiushunnun myrtteineen? kysyi
Diana levotonna.
— Se on selvää. En tuntisi olevani morsian, jollei minulla olisi huntua ja kruunua. Muistan vielä, kuinka tuona iltana, jolloin Matthew'n rattailla ajoin tänne Vihervaaraan, sanoin, etten luullut koskaan joutuvani naimisiin, koska olin niin ruma, ettei varmaankaan kukaan huolisi minusta — jollei kenties joku ulkomaalainen lähetyssaarnaaja. Mietin näet mielessäni, että lähetyssaarnaajat eivät voineet olla niin vaativaisia ulkomuotoon nähden, jos he halusivat julmien ihmissyöjien parissa säilyttää valittunsa hengissä. Mutta olisitpa vain nähnyt tuon lähetyssaarnaajan, jonka kanssa Priscilla meni naimisiin. Hän oli yhtä kaunis ja sorea kuin ne kosijat, joiden lapsuudenpäivinämme haaveksimme tulevan anomaan oikeutta tehdä meidät onnellisiksi. Niin komea hän oli, ettet sinä ikinä ole nähnyt hänen vertaistansa, Diana, ja hän oli aivan hurmaantunut Priscillan "hentoon" kauneuteen. Mutta Japanissa ei tiettävästi olekaan ihmissyöjiä. —
— Sinun morsiuspukusi on viehättävä, huokasi Diana. — Tulet siinä olemaan aivan kuin kuningatar — sinähän oletkin niin pitkä ja solakka. Mitä sinä oikeastaan teet, pysyäksesi noin hoikkana, Anna? Minä lihon lihomistani — pian ei minulla ole enää lainkaan vyötäröä.
— Tuollaisiin seikkoihin nähden — lihooko vai pysyykö hoikkana — on turhaa pyristellä kohtaloaan vastaan, sanoi Anna. — Ennen sain aina Summersidestä palatessani kuulla: "Kas vain, Anna kulta, sinä olet yhä vielä samanlainen kuikelo kuin ennenkin." Sinä valitset sanasi oivallisesti, — "kuikelo" kuuluu pahalta, mutta "pitkä ja solakka" soinnahtaa aivan toisenmoiselta. — Janen äiti puhui sinun kapioistasi. Hän myöntää, että ne ovat melkein yhtä kauniit kuin Janen, vaikka Jane, kuten hän sanoo, meni naimisiin miljoonamiehen kanssa, ja sinä saat mieheksesi köyhän nuoren lääkärin, jolla on tyhjä odotushuone.
Anna nauroi.
— Pukuni ovat aika hauskat. Minä pidän kauneista vaatteista. Muistan niin hyvin ensimmäisen kauniin puvun, jonka elämässäni sain, — tuon sammalenvihreän villapuvun, joka oli koristettu samanvärisillä silkkiruusukkeilla ja jonka Matthew lahjoitti minulle koulujuhlaan. Kaikki mitä sitä ennen olin saanut, oli niin rumaa. Oli kuin tuona iltana olisin joutunut aivan uuteen maailmaan.