ONNELLINEN PÄIVÄ.
— Luulenpa kuitenkin kaikitenkin, oli Anna kerran sanonut Marillalle, että hauskimmat ja suloisimmat päivät ovat ne, jolloin ei tapahdu mitään erikoisen merkillistä tai jännittävää, vaan nautitaan vain yksinkertaisista pikku iloista, jotka tulevat soluen sievästi ja somasti toinen toisensa jälkeen kuin helmet helminauhassa.
Elämä Vihervaaralla oli täynnä juuri sellaisia päiviä, sillä Annan seikkailut, olivatpa ne sitten huvittavaa tai harmittavaa laatua, eivät tapahtuneet, mikä olikin hyvä, kaikki yhtaikaa, vaan olivat hajallaan yli koko vuoden, välillä pitkät jaksot viattomia, onnellisia päiviä, työn ja unelmien ja naurun ja läksyjen täyttämiä.
Muuan sellainen päivä tuli elokuun lopussa. Aamupäivällä soutivat Anna ja Diana ihastuneet kaksoiset järven yli hiekkarannalle, jossa he saivat poimia kaisloja ja juosta paljain jaloin aaltojen tyrskeessä, joiden yllä tuuli lauloi vanhaa säveltä, jonka se oli oppinut silloin kun maailma oli nuori.
Iltapäivällä Anna meni Irvingin mummon tuvalle tervehtimään Paulia. Hän tapasi hänet pitkin pituuttaan loikomassa ruohikonpeittämällä hiekkavallilla sankan kuusikon rinnassa, joka suojasi tupaa pohjoispuolelta, syventyneenä satukirjaan. Nähdessään hänet Paul hypähti ilosta säteillen pystyyn.
— Oi, kuinka hauskaa oli, että neiti tuli, sanoi hän innokkaasti. — Isoäiti on poissa. Tehän voitte jäädä juomaan teetä minun kanssani, niinhän? On niin ikävää syödä illallista ypö yksinään — senhän neiti kyllä ymmärtää. Olin vähin ajatellut kutsua Mary Joeta juomaan kanssani teetä ja rupattelemaan, mutta en luule, että isoäiti pitäisi siitä. Hän sanoo, että noita ranskalaisia on paras pitää loitolla… On muuten sangen vaikeata jutella Mary Joen kanssa. Hän vain nauraa ja sanoo: "Hänen vertaistaan en ole ikipäivinäni nähnyt." Ja sitä en minä tarkoita keskustelulla.
— Jään kyllä syömään illallista kanssasi, sanoi Anna iloisesti. — Minä oikein toivoin, että pyytäisit minua… Aina siitä pitäen, kun viime kerralla olin täällä, on vesi kihonnut kielelleni halusta saada hiukan enemmän isoäitisi herkullista vierrelimppua.
Paul oli hyvin vakavan näköinen.
— Niin, neiti, jos asia riippuisi minusta, sanoi hän jääden seisomaan Annan eteen kädet taskuissa ja huolestunut ilme kauniilla pikku kasvoillaan, niin leikkelisimme vaikka puoli limppua… Mutta sen määrää Mary Joe… Ennenkuin isoäiti matkusti, kuulin hänen sanovan Mary Joelle, ettei hän saisi antaa minulle vierrelimppua, sillä se oli liian voimakasta minun pienelle vatsalleni… Mutta ehkäpä Mary Joe leikkaa hieman teille, jos minä lupaan olla syömättä sitä lainkaan. Toivokaamme parasta.
— Niin, toivokaamme sitä, sanoi Anna, jota tuo iloinen filosofia erittäin suuresti miellytti. — Ja jos Mary Joe osoittautuu kovasydämiseksi eikä tahdo antaa minulle limppua, niin ei sinun tarvitse olla siitä levoton.