— Ah, kuinka paljon keveämmäksi tunnen nyt mieleni, neiti, sanoi Paul. — Nyt olen taas onnellinen ja iloinen, ja siitä minun on kiittäminen teitä. Ei olisi niinkään hauskaa olla nupista vialla, eihän, neiti?… Syynä siihen, että Mary Joe luulee niin, lienee se, että minä välistä kerron hänelle omia ajatuksiani asioista.
— Niin, Pauliseni, se voi olla oikein vaarallista joskus, sanoi
Anna, jolla itselläänkin oli sen tapaisia kokemuksia.
— Myöhemmin kerron teille, mitä sanoin Mary Joelle, niin että saatte itse kuulla, oliko siinä jotain omituista, sanoi Paul. — Mutta minä en aloita ennenkuin pimeän tultua. Juuri silloin halajan niin suuresti uskoa ajatuksiani jollekin, ja kun ei ketään muuta ole käsillä, olen suorastaan pakotettu ottamaan Mary Joen… Mutta tästä lähtien en tee sitä, jos hän kuvittelee mielessään, että minä olen nupista vialla… Minun täytyy kuitenkin ikävöidä ja pidättäytyä.
— Jos se käy sinulle liian vaikeaksi, voit tulla Vihervaaralle ja uskoa minulle ajatuksesi, ehdotti Anna, osoittaen tuota kykyä toisten ajatusjuoksun seuraamiseen, mikä saattoi hänet kaikkien lasten rakastamaksi. Lapsethan pitävät paljon siitä, että heidät otetaan vakavalta kannalta.
— Kiitoksia vain, jos saan tulla. Mutta toivottavasti Davy ei ole sisällä minun tullessani, sillä hän virnistelee minulle. En välitä siitä kovinkaan paljon, sillä hänhän on tuollainen pikku poika, ja minähän olen oikein suuri, mutta ei ole kuitenkaan hauskaa, kun ihmiset vääntelevät naamaansa. Ja Davy vääntelee aivan kauheasti… Välistä oikein pelkään, ettei hän enää saa lainkaan kasvojaan sileiksi… Hän virnistelee kirkossakin, kun hänen pitäisi ajatella Jumalan sanaa… Mutta Dora pitää minusta, ja minä pidän hänestä, vaikkakaan en niin paljon kuin ennen sitä kuin hän sanoi Minnie May Barrylle, että hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani suureksi tultuaan. Tietenkin aion mennä naimisiin suureksi tultuani, mutta vielä toistaiseksi olen aivan liian nuori ajattelemaan sitä — enkö ole neidinkin mielestä?
Kyllä, aivan niin neidinkin mielestä.
— Naimisesta puhuessamme johtuu mieleeni jotain muutakin, jota olen pohtinut viime aikoina, jatkoi Paul. — Rouva Lynde oli täällä eräänä päivänä viime viikolla juomassa teetä isoäidin kanssa, ja isoäiti pyysi minun näyttämään hänelle pikku äitini kuvaa — sitä, jonka isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi. Minä en ollut erikoisen innostunut näyttämään sitä rouva Lyndelle. Rouva Lynde on kyllä hyvin kiltti ja hyvä, mutta hän ei ole sen laatuinen ihminen, jolle haluaisi näyttää äitinsä kuvan… Neitihän kyllä ymmärtää…
Mutta minä tietysti tottelin isoäitiä. Rouva Lynde sanoi, että hän oli hyvin kaunis, mutta muistutti jollakin tavoin teatterilaista, sanoi hän, ja hän oli ollut varmaankin kauhean paljon nuorempi isää. Sitten hän sanoi: "Jonakin päivänä isäsi kyllä menee uudestaan naimisiin. Miltä sinusta tuntuu saada uusi äiti, ukkoseni?" — Tietääkös neiti, hengitykseni melkein salpautui, mutta en tahtonut, että rouva Lynde näkisi sen… Katsoin häntä suoraan silmiin — näin — ja sitten sanoin: "Rouva Lynde, isäni teki hyvin hyvän valinnan valitessaan ensimmäisen äitini, ja voin kyllä luottaa siihen, että hän valitsee yhtä kiltin äidin toisellakin kertaa." Ja minä voin luottaa häneen, sen tiedän, neiti. Mutta toivon kuitenkin, että jos hän joskus antaa minulle uuden äidin, hän neuvottelisi minun kanssani, ennenkuin on liian myöhäistä… Tuolla tulee Mary Joe pyytämään meitä teelle. Minä menen neuvottelemaan hänen kanssaan hieman vierrelimpusta.
"Neuvottelun" tuloksena oli, että Mary Joe sekä leikkasi vierrelimppua että pani pöytään asetillisen hilloketta "juhlistaakseen" illallisen. Anna tarjoili teetä, ja hänellä ja Paulilla oli mitä rattoisin pikku illallinen kahden kesken hämärässä vanhassa arkihuoneessa, jonka ikkunat olivat avoinna merituulen leyhkiä sisään. Ja he lavertelivat niin paljon "hulluja", että Mary Joe aivan loukkaantui ja uskoi Veronicalle seuraavana iltana, että "opettajaneiti oli aivan samoin päästä vialla kuin poikakin"…
Illallisen jälkeen otti Paul Annan mukaansa huoneeseensa näyttääkseen hänelle äitinsä valokuvaa, joka oli ollut se salaperäinen syntymäpäivälahja, jonka Irvingin mummo oli säilyttänyt kirjakaapin laatikossa. Paulin pientä, matalakattoista kamaria valaisi parsillaan mereen painuvan auringon lempeä punainen hohde, ja vastakkaisella seinällä tanssivat noiden mäntyjen varjot, jotka kasvoivat aivan paksun kivimuurin neliskulmaisten ikkunoiden luona. Tästä samalla kertaa värikkäästä ja hillitystä valaistuksesta katselivat suloiset tyttömäiset kasvot lempein äidin silmin, riippuen seinällä vuoteen yläpuolella.