— Koulussa on hurjan metkaa, sanoi Davy Marillalle, kun hän tuli kotiin ensimmäisenä iltapäivänä. — Sinä sanoit, että minun mielestäni tulisi olemaan vaikeata istua hiljaa, ja niin olikin — olen huomannut, että se mitä sanot, enimmäkseen pitää paikkansa — mutta voihan aina potkia jaloillaan pulpetin alla, ja se keventää aika paljon… On kauhean hauskaa, kun on niin monta poikaa, joiden kanssa leikkiä.
Istun Milty Boulterin vieressä, ja hän on kelpo poika. Hän on minua pitempi, mutta minä olen paksumpi. Milty piirsi Annan kivitaululleen, mutta hän teki hänet niin kauhean rumaksi, että minä sanoin hänelle, että jos hän piirsi Annan sillä tavoin, niin pieksäisin hänet välitunnilla… Ensin ajattelin, että piirtäisin hänet ja panisin hänelle sarvet ja hännän, mutta pelkäsin sillä loukkaavani häntä ja sitähän ei saa millään muotoa tehdä, sanoo Anna… On sittenkin parempi pieksää hänet… Milty sanoi, ettei hän vähintäkään peljännyt minua, mutta jos nyt peruuttamattomasti sitä tahdoin, niin voi hän helposti panna siihen toisen nimen, ja niin hän pyyhki pois Annan nimen ja kirjoitti suurilla kirjaimilla Barbara Shaw sen sijasta. Milty ei pidä Barbarasta, sillä tämä on sanonut häntä herttaiseksi pikku pojuksi, ja kerran hän taputti häntä päähän…
Dora selitti kysyttäessä, että hän piti koulusta, mutta hän näytti ihmeellisen hiljaiselta ja vaiteliaalta. Kun Marilla hämärissä käski hänen mennä nukkumaan, epäröi hän ja puhkesi itkuun.
— Minä — minä niin pelkään, nyyhkytti hän. — Minä — minä en tahdo mennä yksin pimeässä…
— Mitä hullutteluja nyt olet saanut päähäsi? kysyi Marilla. — Olethan koko kesän mennyt levolle yksinäsi etkä koskaan ole ollut peloissasi.
Dora vetisteli edelleen, niin että Anna nosti hänet polvelleen, hyväili häntä ja kuiskasi:
— Puhu siitä Annalle, kullanmuruseni! Mitä sinä pelkäät?
— Pelkään — pelkään Mirabel Cottonin setää, nyyhkytti Dora. — Tänään koulussa Mirabel kertoi niin paljon ilkeitä asioita minulle… Melkein jokainen heidän sukunsa jäsen on kuollut — hänen isänäitinsä ja isänisänsä ja äidinäitinsä ja äidinisänsä ja monen monta setää ja enoa ja tätiä… Heille on tullut sellainen tapa, sanoo Mirabel… Ja sitten hän kertoi minulle kaikki mistä he kuolivat ja mitä he sanoivat ja miltä he näyttivät arkuissaan… Ja sitten — sitten sanoi Mirabel, että erään hänen setänsä nähtiin kulkevan ympäri talon senjälkeen kun hänet oli haudattu… Hänen äitinsä näki hänet. En välitä hituistakaan muusta, mutta en voi olla ajattelematta tuota setää…
Anna meni ullakkohuoneeseen Doran kanssa ja istui hänen luonaan, kunnes hän vaipui uneen. Seuraavana päivänä sai Mirabel Cotton jäädä sisään välitunniksi ja kuulla "ystävällisen, mutta vakavan" huomautuksen, että jos heidän perheellään nyt oli se onnettomuus, että siihen kuului setä, joka itsepintaisesti kuljeskeli ympäri saatuaan kunniallisen hautauksen, niin ei tämä ollut mikään mieltä ylentävä keskustelunaihe hieman yksinkertaisille pienille koulutovereille.
Mirabelin mielestä kielto oli hyvin julma. Cottonin perheellä ei ollut paljonkaan kerskailemisen aihetta. Kuinka hän voisi ylläpitää arvoaan koulutoverien keskuudessa, ellei hän saisi tehdä mitään jännittävää numeroa kuolleesta sedästä, joka "kummitteli"?…