— Silloin emme lainkaan ennätä perille viideksi, sillä nyt on kello puoli viisi, sanoi Diana katsoen kelloa apein mielin. — Pääsemme perille, kun he ovat juoneet teensä, ja sitten heille tuottaa vain vaivaa tarjota sitä meille uudelleen.
— On kai sitten parasta palata kotiin, sanoi Anna nöyrästi.
— Oh ei, yhtä hyvin voimme mennä edelleen ja olla siellä tänä iltana, nyt kun kerran olemme päässeet näin pitkälle.
Kappaleen matkaa etempänä tulivat tytöt paikalle, jossa tie taas haaraantui.
— Mitä tietä nyt seuraamme, ihmetteli Diana.
Anna pudisti päätään.
— En tiedä, ja meillä ei ole varaa tehdä enää useampia erehdyksiä. Tässä on veräjä ja sivutie, joka vie suoraan metsään. Toisella puolen on varmaankin joku mökki. Menkäämme sinne kysymään!
— Mikä romanttinen polku! sanoi Diana, kun he seurasivat sen monia polvekkeita ja mutkia.
Se kulki vuosisataisten kuusien alitse, joiden ylimmät oksat kietoutuivat toisiinsa ja synnyttivät ikuisen siimeksen, jossa ei mikään muu kuin sammal voinut kasvaa. Se ja maahan pudonnut kaarna muodostivat ruskeanviheriän maton, jolla siellä täällä harhautunut auringonsäde leikitteli. Kaikki oli niin hiljaista ja tuntui olevan äärettömän etäällä maailmasta ja sen hälisevästä elämästä.
— Minusta on kuin kulkisimme lumotun metsän läpi, sanoi Anna hiljaa.
— Luuletko, että enää konsanaan löydämme takaisin oikeaan maailmaan,
Anna? Tuossa tuokiossa me saavumme linnaan, jossa tapaamme nukkuvan
prinsessan.