Niin, näin sitten jatkui, ja koko elämä oli pelkkää morkkailemista ja marinaa ja mankumista, alituisesti ja loppumattomiin. Mutta jos totuus on sanottava, Anna, niin olin kyllä minäkin sangen ärtyisä ja kiukkuinen. En koettanut ottaa vastaan opetuksia, kuten minun olisi pitänyt tehdä — suutuin ja tulin pahalle tuulelle, kun hän muistutti minua. Eräänä päivänä sanoin hänelle, ettei hän ollut moittinut sivistymätöntä kieltäni kosiessani häntä. Sehän ei ollut kovinkaan hienotunteisesti sanottu… Nainen antaa ennemmin anteeksi miehelle, jos tämä lyö häntä, kuin jos tämä piikittelee häntä siitä, että vaimo otti hänet avoimin sylin…
Niin sitten elää retustettiin miten tiedettiin, eikä se hauskaa ollut, mutta vähitellen olisimme ehkä tottuneet toisiimme, ellei Inkivääriä olisi ollut. Inkivääri oli se kari, joka vihdoin saattoi meidät haaksirikkoon… Emily ei pitänyt papukaijoista eikä hän voinut sietää Inkiväärin rumia sanoja… Minä olin kiintynyt lintuun merimies-veljeni vuoksi. Merimies-veljeni ja minä olemme vetäneet yhtä köyttä pienestä pitäen, ja kun hän oli kuolemaisillaan, lähetti hän Inkiväärin minulle. Minä en koskaan voinut käsittää, kuinka kukaan voi pitää pahana sitä, että lintu kirosi. Pidän hyvin pahana, että ihminen kiroilee tai käyttää rumia sanoja, mutta papukaija, joka toistaa vain kuulemaansa ymmärtämättä siitä sen enempää kuin kiinan kielestä — sille voi kaiketi sen antaa anteeksi. Mutta Emilypä ei voinut, kaikkea vielä!… Naiset eivät osaa ajatella selvästi. Hän koetti totuttaa Inkivääriä pois kiroilemasta, mutta siinä hän ei onnistunut sen paremmin kuin yrittäessään opettaa minua puhumaan sivistynyttä kieltä… Näytti melkein siltä, että mitä enemmän hän yritti, sitä pahemmaksi tuli Inkivääri, aivan kuin minäkin.
Niin se sitten jatkui, ja me molemmat tulimme yhä ärtyisemmiksi, kunnes viimeinen pisara tuli… Emily kutsui pastorimme rouvineen teelle ja heillä oli mukanaan eräs toinen pastori rouvineen. Lupasin piiloittaa Inkiväärin johonkin varmaan paikkaan, josta ei kukaan voinut sitä kuulla — Emily ei tahtonut koskea sen häkkiin hopeatangollakaan — ja tarkoitukseni oli tehdä se, sillä enhän toki tahtonut, että pastorin herrasväet kuulisivat talossani mitään loukkaavaa. Mutta unohdin sen kerrassaan — Emily piti sellaista touhua minun puhtaasta kovasta kauluksestani ja kuinka minun parhaiten piti sovittaa sanani, ettei se todellakaan ollut ihme… En tuhlannut ajatustakaan papukaijapoloiseen, ennenkuin istuimme pöytään syömään illallista. Juuri kun pastori numero yksi oli aloittamaisillaan pöytärukouksen, koroitti Inkivääri, joka istui verannalla ruokasalin ikkunan takana, oman äänensä. Kalkkunakukko oli tullut pihalle, ja sitä ei Inkivääri kärsinyt silmiensä edessä, tiedätkö… Ja tällä kertaa hän vei voiton itsestäänkin.
Sinä naurat, Anna, enkä minä kiellä, että minä myöhemmin itsekin olen sille virnistellyt, mutta sillä kertaa olin melkein yhtä häpeissäni kuin Emilykin. Menin ulos ja kannoin Inkiväärin navettaan. En syönyt kovinkaan hyvällä ruokahalulla illallista. Näin Emilyn ilmeestä, että rajuilma oli tulossa Inkiväärin ja minun ylle… Vieraitten mentyä menin karjahakaan ja tiellä minä tuumailin. Minun kävi sääliksi Emily ja minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, että minun olisi pitänyt olla häntä kohtaan kiltimpi; muuten mietin mielessäni, olivatko nuo kirkolliset herrasväet luulleet, että Inkivääri oli oppinut sanavarastonsa minulta… Kuinka olikaan, tein sen päätöksen, että Inkivääri lähetettäisiin tuskattomalla tavalla toisiin maailmoihin, ja ajettuani lehmät kotiin, menin sisään sanoakseni sen Emilylle. Mutta siellä ei ollut mitään Emilyä — sitävastoin oli pöydällä kirje, aivan kuten romaaneissa on tapana… Emily kirjoitti, että sain valita hänen ja Inkiväärin välillä; hän oli mennyt kotiinsa, ja siellä hän pysyisi, kunnes minä tulisin ilmoittamaan hänelle, että olin vääntänyt papukaijan niskat nurin.
Silloin suutuin kuin pippuri, Anna, ja sanoin, että jos hän odotti sitä, niin sai hän pysyä poissa vaikka tuomiopäivään saakka… Pakkasin hänen kimpsunsa kokoon ja lähetin hänen jälkeensä. Huu, miten ihmiset juorusivat — Scottsford on melkein yhtä hyvä juorumylly kuin Avonleakin — ja kaikki ihmiset olivat Emilyn puolella. Sitä kiukkuisemmaksi minä tulin, ja ymmärsin pian, että minun täytyi muuttaa paikkakunnalta, muuten en olisi koskaan saanut hengen rauhaa. Niin ajattelin muuttaa tänne — olin ollut täällä poikasena ja viihtynyt hyvin. Niin, sitten tulin tänne, ja siinä kaikki.
En ollut kuullut sanaakaan Emilystä tai Emilyltä, ennenkuin tulin kesantomaalta lauantaina ja tapasin hänet polvillaan hankaamassa lattiaa. Mutta ensimmäinen kunnon päivällinen, minkä olen saanut siitä saakka kuin hänestä erosin, oli myöskin valmiina pöydällä… Sitten hän sanoi, että minun pitäisi ensiksi syödä, ja sitten juttelisimme — ja siitä tein sen johtopäätöksen, että Emily sentään oli oppinut jotain hyödyllistä… Nyt hän on täällä, ja aikoo jäädä — Inkiväärihän on kuollut, eikä Avonlea ole sellainen pikkukaupunki-nurkkakunta kuin hän oli luullut. Tuolla hän ja rouva Lynde tulevat. Ei, älä mene, Anna! Jää tänne ja tutustu Emilyyn! Hän alkoi heti pitää sinusta lauantaina — kysyi, kuka tuo hienon näköinen punatukkainen tyttö oli tässä lähimmässä naapurissa.
Rouva Harrison lausui Annan mitä sydämellisimmin tervetulleeksi ja pyysi häntä kaikin mokomin jäämään illaksi.
— James A. on kertonut minulle kaiken teistä ja siitä, miten hyvä olette ollut hänelle, leiponut hänelle torttuja ja muuta sen suuntaista, sanoi hän. — Tahdon niin pian kuin mahdollista tutustua uusiin naapureihini. Rouva Lynde on miellyttävä ihminen, eikö totta? Niin ystävällinen ja herttainen.
Kun Anna meni kotiin vienossa kesäkuun hämärässä, saattoi rouva Harrison häntä niittyjen poikki, jossa tulikärpäset nyt sytyttelivät loistavia pikku lamppujaan.
— Arvaan kyllä, sanoi rouva Harrison tuttavallisesti, että James A. on kertonut teille meidän tarinamme?