Annalla oli tosin omat ajatuksensa siitä, kun hän kiiruhti sisään kirjoittaakseen pienen kirjeen Lavendel neidin kirjoituspöydän ääressä.
— Oi, on hurmaavaa elää ikäänkuin satukirjassa, ajatteli hän iloisesti. — Nyt kaikki tulee selviämään — niinhän täytyy luonnollisesti käydä — ja Paul saa äidin, josta hän voi oikein pitää, ja kaikki tulevat onnellisiksi. Mutta herra Irving tulee ottamaan Lavendel neidin mukaansa — ja kuinka sitten pikku Kaikurannan käy, olisi hauska tietää… Asialla on siis kaksi puolta — niinhän on melkein kaikella tässä maailmassa…
Tärkeä kirje kirjoitettiin, ja Anna kantoi sen omin käsin Graftonin postikonttoriin, jossa hän haki kirjeenkantajan käsiinsä ja pyysi tämän ensi tilassa toimittamaan lähetyksen Avonleaan.
— Se on hyvin tärkeä, takoi Anna huolissaan hänen päähänsä.
Kirjeenkantaja oli kärtyisä vanha ukko, sangen vähän sopiva rakkaudensanansaattajaksi, eikä Anna ollut aivan varma siitä, että hän oli luotettava. Mutta hän lupasi koettavansa muistaa, ja siihen Anna sai tyytyä.
Charlotta Neljäs tunsi, että jotain salaperäistä oli ilmassa tänä iltana — jokin salaisuus, jota, merkillistä kyllä, ei oltu uskottu hänelle. Lavendel neiti harhaili ympäri puutarhaa ja näytti hajamieliseltä. Annakin näytti olevan levottoman hengen vaivaama ja maleksi tarkoituksettomasti milloin sinne, milloin tänne. Charlotta Neljäs sieti tätä niin kauan kuin hänen kovan koetuksen alainen kärsivällisyytensä kesti, mutta se loppui, kun Anna kolmannen kerran teki matkan keittiön ympäri. Silloin asettui Charlotta hänen eteensä ja nytkäytti harmistuneena taivaansinisten nauharuusukkeitten koristamaa niskaansa.
— Tietääkö neiti, sanoi hän, näkyy aivan selvästi, että teillä ja minun neidilläni on yhteinen salaisuus, ja suokaa anteeksi minun rohkeapuheisuuteni, neiti, mutta minun mielestäni teette hyvin epäystävällisesti, kun ette kerro sitä minulle, kun sentään olemme olleet niin hyvää pataa kaikki kolme.
— Charlotta kultaseni, olisin kertonut sinulle kaiken, jos se olisi ollut minun salaisuuteni — mutta se on Lavendel neidin, ymmärräthän. Sanon sinulle kuitenkin näin paljon — mutta ellei siitä tule mitään, niin et saa hiiskua sanaakaan yhdellekään elävälle sielulle!… No niin, Florestan prinssi tulee tänä iltana! Hän tuli oikeastaan jo kauan sitten, mutta eräänä mielettömänä hetkenä hän meni taas matkoihinsa ja harhaili maita mantereita ja unohti taidon, miten löytää takaisin lumottuun linnaan vievälle pikku polulle, linnaan, jossa prinsessa itki ja ikävöi häntä lämpimässä, uskollisessa pikku sydämessään… Mutta viimein hän muisti, ja prinsessa odottaa yhä — sillä ei kellään muulla kuin hänen omalla rakastetulla prinssillään ollut voimaa viedä häntä pois…
— Oi, eikö neiti voi puhua niin, että toinenkin ymmärtäisi? huokasi hämmästynyt Charlotta.
Anna nauroi.