— Tepä olette aika jääräpää, arveli herra Harrison.
— No niin? saammehan nähdä. Jonakin kauniina päivänä
te ihan raivostutte — ihmiset, joilla on tuollainen tukanväri, ovat hyvin pikavihaisia — silloin unohdatte kaikki kauniit mielipiteenne ja pieksätte koko joukon järjestään… Te olette muuten aivan liian nuori osataksenne opettaa — aivan liian nuori ja lapsellinen.
Siitä oli kuitenkin seurauksena, että Anna sinä iltana meni hyvin apeilla mielin ja masentuneena levolle. Hän nukkui huonosti ja oli niin kalpea ja juhlallinen aamiaispöydässä seuraavana aamuna, että Marillaa huolestutti ja hän laittoi hänelle kupin kiehuvan kuumaa seljateetä. Anna joi sen kärsivällisesti pienin siemauksin, vaikkei hän voinutkaan ymmärtää, mitä hyötyä seljateestä saattoi olla. Kunpa se olisi ollut jotakin taikajuomaa, joka olisi kyennyt antamaan hänelle ikää ja viisautta — silloin olisi Anna tyhjentänyt sitä vaikka litran silmää räpäyttämättä.
— Marilla, ajatteles, jos en kykenisikään opettajaksi!
— Se ei käy selville heti yhdestä päivästä, ja sinullahan on monta päivää edessäsi, sanoi Marilla. — Sinun vikasi on siinä, Anna, että toivot voivasi opettaa noille lapsille kaikkea auringon alla, ja luulet heti voivasi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet, ettet kykene mihinkään.
V.
OPETTAJANEIDIN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.
Kun Anna tänä aamuna saapui kouluun — ensi kertaa hän oli kulkenut Koivukäytävää näkemättä ja kuulematta sen ihanuutta — oli kaikki rauhallista ja hiljaista.
Edellinen opettajatar oli totuttanut lapset istumaan kunnollisesti paikoillaan hänen sisään tullessaan, ja kun Anna astui koulusaliin, tapasi hän somia rivejä aamunraikkaita kasvoja ja kirkkaita, uteliaita silmiä. Hän ripusti hattunsa naulaan ja asettui sitten oppilaittensa eteen kaikessa hiljaisuudessa toivoen, ettei hän olisi niin pelokkaan ja typerän näköinen, kuin hän tunsi olevansa, ja etteivät he huomaisi, kuinka hän vapisi.