Neidin uskollinen oppilas Paul Irving.
P. S. Neiti kaiketi ymmärtää, ettei tämä kirje ole aivan totta?
Sama.
XII.
ONNETTOMUUKSIEN PÄIVÄ.
Oikeastaan sen aloittivat edellisenä yönä useat unettomat ja levottomat tunnit, mitkä aiheutuivat "jomottavasta" hammastaudista. Kun Anna nousi vuoteelta hämyisen ja kolean talviaamun sarastaessa, tunsi hän, että elämä oli yksitoikkoista ja tyhjää ja kuivaa.
Hän kulki kouluun kaikkea muuta kuin leppeällä tuulella. Hänen poskensa oli ajettunut, ja pakotus ei ollut likimainkaan tauonnut. Koulusalissa oli kylmää ja savuista, sillä tuli ei tahtonut palaa, ja lapset istua kyyröttivät sen edessä vilusta hytisevissä ryhmissä. Anna käski heidän mennä sisään istumaan — tuimemmalla äänellä kuin mitä hän koskaan ennen oli käyttänyt. Anthony Pye mennä tassutti paikalleen teennäisen ylimielisin ilmein, kuten tavallisesti, ja Anna näki hänen kuiskaavan jotakin vierustoverilleen ja sitten katsovan häneen kiusoittavasti virnistäen.
Ei koskaan, tuntui Annasta, ollut ollut niin monta "kirkuvaa" kivikynää kuin juuri tänä aamuna, ja kun Barbara Shaw kapusi hänen pulpettinsa ääreen näyttääkseen valmiiksi suoritettua laskuaan, kompastui hän hiililaatikkoon, mistä oli mitä onnettomimmat seuraukset. Hiilipalaset vierivät kaikkiin suuntiin lattialla, kivitaulu särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, ja kun tyttö paran oli onnistunut kömpiä jaloilleen jälleen, saattoivat hänen noen mustaamat kasvonsa pojat puhkeamaan kaikuvaan nauruun.
Anna kääntyi siitä läksykunnasta, jota hän paraillaan kuulusteli.
— Tiedätkö, Barbara, sanoi hän jääkylmällä äänellä, jos et voi liikkua kompastumatta, niin on totta tosiaan parasta, että jäät istumaan. On suuri häpeä sinun ikäisellesi tytölle käyttäytyä niin kömpelösti.