Anna vaipui tuolilleen, kauhusta kalpeana, ja kaikki tytöt pakenivat kirkuen pulpeteilleen. Joe Sloane seisoi kuin naulittuna lattialla keskellä yleistä sekasortoa, ja Saint Clair, joka oli paennut eteiseen, nauroi niin että hän oli aivan kaksinkerroin. Prillie Rogerson sai pyörtymiskohtauksen, ja Annetta Bell alkoi ulvoa ja ulista ikäänkuin hän olisi kadottanut koko vähäisen ymmärryksensä.
Tätä tuntui kestävän hyvän aikaa, vaikka itse asiassa oli kulunut vain pari minuuttia siihen kun viimeinen tulipyörä tummui ja asettui lepoon… Anna sai pian takaisin mielenmalttinsa ja juoksi avaamaan ovia ja ikkunoita ja laskemaan ulos kaiken pahanhajuisen savun, joka täytti huoneen. Senjälkeen hän auttoi tyttöjä kantamaan tajuttoman Prillien eteiseen, jossa Barbara, haluten innokkaasti osoittautua hyödylliseksi, kaatoi sangollisen puoliksi jäätynyttä vettä Prillien kasvoille ja hartioille, ennenkuin kukaan ehti estää sitä.
Kului runsas tunti ennenkuin rauha palasi — ja kuitenkin tunsivat kaikki, ettei räjähdyskään ollut selvittänyt opettajattaren henkistä ilmakehää. Ei kukaan muu paitsi Anthony Pye tohtinut kuiskata sanaakaan. Ned Clayn kivikynä sattui "kiljumaan", kun hän laski pitkää lukua, hän kohtasi Annan katseen ja toivoi, että lattia avautuisi ja nielisi hänet. Se läksykunta, jolla oli maantiedettä, hoputettiin melkein koko maanosan läpi sellaista vauhtia, että he menivät aivan päästä pyörälle. Läksykunta, jolla oli lauseoppia, kuuli subjektien ja objektien, adverbiaalien ja attribuuttien vilisevän korvissaan kuin pahimmat tennispallot. Ja Chester Sloane, joka oli kirjoittanut "Islanti" sanan kahdella i:llä, sai sellaisen ojennuksen, että hän tunsi oikein lamautuneensa.
Anna tiesi, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi ja että jutulle naurettaisiin kymmenkunnan teepöydän ääressä samana iltana, mutta tietoisuus siitä kiukustutti häntä vain vielä enemmän. Rauhallisemmassa mielentilassa hän olisi voinut nauraa koko touhulle — joskin ehkä hieman väkinäisesti — mutta nyt se oli mahdotonta. Hän ei sen vuoksi ollut tietävinäänkään ja säilytti kylmän halveksivan ilmeensä.
Kun Anna päivällisen jälkeen tuli kouluun takaisin, istuivat kaikki lapset tapansa mukaan paikoillaan, ja jokaisen kasvot olivat hartaasti kumartuneina kirjan yli, paitsi Anthony Pyen. Hän katsoi suoraan kirjansa yli Annaan, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat uteliaisuudesta ja ilkeydestä. Anna veti opettajapöydän laatikon auki ottaakseen sieltä liitupalasen, kun aivan hänen kätensä alta sangen pirteä pikku rotta hypähti ylös laatikosta, loikkasi pöydän kannen yli ja hyppäsi alas lattialle.
Anna kirkaisi ja peräytyi taaksepäin ikäänkuin se olisi ollut käärme, ja Anthony Pye nauroi ääneen.
Sitten syntyi hiljaisuus — hyvin painostava ja epämiellyttävä hiljaisuus. Annelta Bell punnitsi mielessään, puhjetako suonenvedontapaiseen itkuun vaiko ei, varsinkin kun hän ei oikein tiennyt, minne rotta oli pujahtanut. Mutta hän päätti olla välittämättä siitä. Ei varmaankaan ollut mitään järkeä siinä, että hän puhkeisi sydäntä vihloviin voivotteluihin ja nyyhkytyksiin henkilön edessä, jolla oli niin kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät kuin Annalla juuri tällä hetkellä.
— Kuka pisti rotan minun laatikkooni? sanoi hän.
Hänen äänensä oli hyvin matala, mutta se saattoi väristyksen kulkemaan pitkin Paul Irvingin selkäpiitä. Joe Sloane kohtasi hänen katseensa, tunsi itsensä rikolliseksi kiireestä kantapäähän ja sopersi innokkaasti:
— E… e… ei, n… n… neiti, e… e… en minä!