— Kuinka ovat noin herttaiset ja höyhenkeveät lehdet koskaan voineet saada noin hirveän nimen? ihmetteli Priscilla.
— Lienee käynyt niin, että se henkilö, joka ensin keksi nimen, oli joko kokonaan vailla mielikuvitusta tai myöskin omasi aivan liiaksi sitä, sanoi Anna. — Oi, tytöt, katsokaa tätä!
"Tämä" oli aivan pienoinen metsälampi keskellä niittyä, ja siihen päättyi polku. Myöhemmin kesällä se luultavasti olisi kuivunut ja sen uomaa olisivat peittäneet korkeina keinuvat saraheinät ja sanajalat, mutta nyt se lepäsi siinä kuin kiiltävä kuvastin, pyöreänä kuin teevati ja kirkkaana kuin kristalli. Solakoitten, nuorien koivujen kehystämänä se seisoi, ja sinipunervat kurjenmiekat kukkivat vedenreunamilla.
— Kuinka sievä! sanoi Jane.
— Tanssikaamme sen ympärillä kuin metsänneidot, huusi Anna, laski maahan korinsa ja ojensi kätensä.
Mutta tanssista ei tullutkaan mitään, sillä maa upotti, ja Jane pudotti kalossinsa.
— Ei voi olla metsänneito, jos on laahustettava kalossit jalassa, selitti hän.
— Meidän täytyy keksiä joku nimi tälle paikalle, ennenkuin lähdemme täältä, virkkoi Anna. — Jokainen ehdottaa yhden nimen, ja sitten vedämme arpaa. Diana!
— Koivulampi, ehdotti Diana heti.
— Kristallijärvi, arveli Jane.