Hänellä oli mukanaan kirje Marillalle, leimattu eräässä kaupungissa
Brittiläisessä Kolumbiassa.
— Se on luultavasti lasten sedältä, sanoi hän innokkaasti heti kotiin tultuaan. — Ah, Marilla, olenpa utelias tietämään, mitä hän sanoo heistä.
— Silloinhan sinulla on täysi syy avata se ja katsoa, sanoi Marilla lyhyesti.
Tarkkaavainen huomioiden tekijä olisi voinut saada sen käsityksen, että myöskin hän oli utelias, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin antanut huomata mitään sellaista.
Anna repäsi kuoren auki ja silmäili läpi tuon niukkasanaisen ja jokseenkin huolimattomasti kyhätyn sisällyksen.
— Hän sanoo, ettei hän voi ottaa lapsia nyt tänä keväänä — hän on ollut sairas suurimman osan talvea, ja hänen häänsä on lykätty. Hän tahtoo tietää, voimmeko me pitää heitä syksyyn saakka, niin hän koettaa ottaa heidät silloin. Pidämmehän heidät luonnollisesti, eikö totta, Marilla?
— En luule, että voimme juuri muutakaan tehdä, sanoi Marilla hieman ynseästi, vaikka hän tunsi salaista kevennystä. — He eivät ainakaan ole läheskään niin vaivalloisia kuin he olivat alussa — tai sitten olemme tottuneet heihin. Davy on muuttunut erittäin paljon edukseen.
— Hänen käytöksensä on parantunut oikein paljon, sanoi Anna varovasti — hän ei näyttänyt halukkaalta antautumaan hänen moraalinsa arvostelemiseen.
Oli nimittäin niin, että kun Anna edellisenä iltana tuli kotiin koulusta, oli hän huomannut Marillan olevan poissa ompeluseuran kokouksessa, Dora nukkui keittiön sohvalla ja Davy oli salin seinäkaapissa, aivan tyytyväisenä pistämässä poskeensa Marihan kuuluisaa luumuhilloketta sisältävän purkin sisältöä — "vierashilloketta", kuten Davy sitä nimitti ja johon hänen oli ankarasti kielletty koskemasta. Hän näytti hyvin syylliseltä, kun Anna kaivautui hänen luokseen ja työnsi hänet ulos kaapista.
— Sinä ahne Davy, etkö tiedä, että olet hyvin ilkeä seisoessasi siinä syömässä hilloketta, kun sinua on kielletty koskemasta mihinkään siellä seinäkaapissa?