— Ei tietystikään — eipä tietystikään, jatkoi Judson siinä uskossa, että he ymmärsivät toisiaan erittäin hyvin. — En ajatellutkaan, että kertoisitte. Laskin luonnollisesti vain leikkiä Jerryn kanssa — hän luulee olevansa niin rikkiviisas, ettei kukaan mahda hänelle mitään… Minä en todellakaan aio äänestää Amesburya — äänestän Grantia, kuten olen aina tehnyt… Tahdoin vain nähdä, kuinka pitkälle tuo Jerry roisto voisi julkeudessaan mennä… Ja mitä tulee aitaan, niin voitte olla rauhallinen — sanokaa se yhdistyksellenne.
— Tarvitaan kaiketi kaikenlaisia ihmisiä, jotta maailma tulisi täydelliseksi, olen kuullut sanottavan, mutta toiset voisivat kuitenkin vahingotta olla poissa, sanoi Anna peilikuvalleen itäisessä vinttikamarissa samana iltana. — Minä en aio lörpötellä siitä yhdellekään elävälle sielulle. En totisesti tiedä, ketä tai mitä on kiitettävä menestyksestä… Minä en ole tehnyt mitään sitä aikaan saadakseni, ja mieluummin olisin ajattelematta, että sallimus välistä käyttää aseinaan sen kaltaisia ihmisiä kuin Judson Parker ja Jerry Corcoran…
XV.
KESÄLOMA ALKAA.
Anna sulki koulunovet eräänä hiljaisena, värikkäänä iltana, kun tuuli hiljaa suhisi kuusissa leikkikentän ympärillä ja varjot levittäytyivät pitkinä ja laiskoina metsänreunamassa.
Hän työnsi avaimen taskuunsa tyytyväisesti huoahtaen. Kouluvuosi oli lopussa; hänet oli kiinnitetty myöskin seuraavaksi vuodeksi, saatuaan kuulla monta tunnustusta antavaa sanaa — vain herra Harmon Andrews sanoi hänelle, että hän säästi liiaksi vitsaa — ja kaksi ihanaa kuukautta hyvin ansaittua lomaa oli aivan houkuttelevana hänen edessään.
Anna tunsi olevansa perin tyytyväinen sekä maailmaan että omaan itseensä, kun hän kiipesi mäkeä ylös kukkakori kädessä. Aina siitä pitäen kuin kielot alkoivat puhjeta, ei hän ollut koskaan laiminlyönyt käydä kerran viikossa Matthewn haudalla. Kaikki muut Avonleassa, paitsi Marilla, olivat jo unohtaneet hiljaisen, syrjäänvetäytyvän ja vähäpätöisen Matthew Cuthbertin, mutta Anna säilytti hänet tuoreessa kiitollisessa muistissa ja oli aina säilyttävä. Hän ei voinut koskaan unohtaa hyvää vanhaa miestä, joka ensimmäiseksi oli lahjoittanut hänelle sitä rakkautta ja sääliä, jota hänen ikävöivä lapsensielunsa oli halannut.
Mäen alla istui poika aidalla kuusten varjossa — poika, jolla oli suuret uneksivat silmät ja kauniit, tuntehikkaat kasvot. Hän hyppäsi alas ja tuli hymyillen Annan luo, mutta hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.
— Ajattelin odottaa neitiä, sillä tiesin, että te menisitte kirkkomaalle, sanoi hän ja pisti kätensä hänen käteensä — Minä menen myöskin sinne. Minulla on mukanani tämä kurjenpolvivihko laskeakseni sen isoisän haudalle isoäidiltä. Ja katsokaas, neiti, tämän valkoruusun oksan lasken isoisän haudan viereen omalle pikku äidilleni — koska en voi mennä hänen haudalleen laskemaan sitä sinne. Mutta ettekö luule, että hän saa sen silti tietoonsa ja iloitsee taivaassa siitä, että minä ajattelen häntä?
— Varmasti hän iloitsee, Paul.