— En koskaan anna itselleni anteeksi, että löin Anthonya.
— Loruja, rakkaani, hän ansaitsi sen. Ja sehän teki hänelle erinomaisen hyvää. Sinulla ei ole ollut hiukkaakaan vaivaa hänestä sittemmin, ja hänen kunnioituksensa sinua kohtaan on kasvanut suunnattomasti. Sinun ystävällisyytesi yllytti häntä, kun hän vain oli saanut tuhmaan pikku päähänsä tuon ajatuksen, että "tytöt eivät kelpaa mihinkään"!
— Hän voi kyllä ehkä ansaita sen, mutta se ei riipu siitä… Jos tyynesti ja hillitysti olisin päättänyt antaa hänelle vitsaa, siksi että katsoin sitä oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi, ei minusta tuntuisi siltä kuin nyt vielä tänä päivänä. Mutta oikea asianlaita on se, rouva Allan, että minä suutuin niin hirveästi ja löin häntä kiukuissani. En ajatellut, oliko se ansaittua vai ei — vaikka se olisi ollut kokonaan epäoikeudenmukaista, olisin tehnyt samoin. Kas sehän se juuri pahoittaa mieltäni ja saattaa minut tuntemaan pettymystä oman itseni vuoksi.
— Kultaseni, kaikillahan meillä on erheemme, älä nyt enää kauempaa harmittele! Meidän tulee katua erehdyksiämme ja ottaa niistä opiksemme, mutta ei laahata niitä mukanamme ainaisesti… Tuolla ajaa Gilbert Blythe polkupyörällään — hän on kai myöskin tullut kotiin kesälomalle, arvaan minä. Miten teidän yhteiset opiskelunne edistyvät?
— Oikein hyvin. Aiomme lopettaa Virgiliuksen tänä iltana — meillä on vain kaksikymmentä säettä jälellä. Sitten emme lue enää mitään ennenkuin syyskuussa.
— Luuletko, että koskaan voit päästä korkeakouluun?
— Ah, en tiedä. — Anna katsoi uneksien opaalin väriselle taivaanrannalle. — Marillan silmät eivät voi tulla paljon paremmiksi kuin ne ovat nyt, vaikkakin me tietysti olemme hyvin kiitollisia tietäessämme, etteivät ne tule huononemaan.
Ja sitten meillä on kaksoiset — kuinka lieneekään, minulla on sellainen usko, ettei setä koskaan todenteolla nouda heitä luokseen. Ehkä korkeakoulu on "tien mutkan" takana, mutta minä en ole vielä ennättänyt mutkaan, enkä ajattelekaan ylen paljon sitä, jotta en tulisi apeille mielin.
— Niin, minua ilahuttaisi nähdä sinun pääsevän korkeakouluun, Anna, mutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure sitä. Me muodostamme itse elämämme, missä lienemmekin — korkeakoulu ei voi tehdä muuta kuin helpottaa pyrkimyksiämme. Elämämme on sellainen, mitä siihen sisällytämme. Elämä on rikas ja täyteläinen, jos vain ymmärrämme avata sydämemme sille, mitä se meille tarjoaa.
— Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen, ja minulla on niin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta… Työni, ja Paul Irving ja kelpo kaksoispari, ja kaikki ystäväni… Tiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se sulostuttaa elämää niin paljon.