Milty on hurjan taitava selittämään. Vaikkei hän tietäisikään asiasta tuon taivaallista, niin sepittää hän itse aika sapiskan, ja sillä tavoin asia kuitenkin tulee selitetyksi… Hänen äitinsä on rouva Fletcherin sisar, ja Milty meni hänen kanssaan hautajaisiin kun hänen serkkunsa Jane Ellen oli kuollut. Pappi sanoi, että hän oli päässyt taivaaseen ja oli enkelijoukossa, mutta Milty sanoo, että hän makasi siinä aivan heidän edessään kirstussa. Sitten kun Milty ja hänen äitinsä menivät toiseen kerrokseen ottaakseen ylleen päällysvaatteet, kysyi hän äidiltään, missä taivas oli, jossa Jane Ellen nyt oli, ja äiti viittasi suoraan ylös kattoon ja sanoi: "Tuolla ylhäällä." Milty tiesi, että katon yläpuolella oli vain ullakko, niin että siten hän ymmärsi, miten asian laita oli… Ja siitä saakka hän on aina kamalasti pelännyt mennä Simon enonsa luo.
Anna otti Davyn polvelleen ja pani parastaan selvittääkseen tämänkin teologisen arvoituksen. Hän oli tähän toimeen paljon sopivampi kuin Marilla, sillä hän muisti oman tiedonhaluisen lapsuutensa ja ymmärsi vaistomaisesti niitä merkillisiä ajatuksia, joita seitsenvuotiaat pienokaiset välistä saavat päähänsä.
Hän oli juuri onnistunut saamaan Davyn vakuutetuksi siitä, ettei taivas ollut Simon Fletcherin vintillä, kun Marilla tuli sisään puutarhasta, jossa hän ja Dora olivat poimineet herneitä. Dora oli työteliäs pikku sielu eikä ollut koskaan onnellisempi kuin saadessaan "olla apuna" erilaisissa pikku askareissa, jotka sopivat hänen palleroisille pikku sormilleen. Hän ruokki kananpojat, poimi lastuja, pyyhki astioita ja juoksi asioilla suurella autiudella. Hän oli kätevä ja oppivainen ja kulki silmät auki; ei koskaan tarvinnut sanoa hänelle kahdesti, kuinka joku asia oli tehtävä, eikä hän koskaan unohtanut mitään pikku velvollisuuksiaan.
Davy taas oli aika hutilus ja hajamielinen, mutta hänellä oli synnynäinen kyky "lumota ihmisiä". Hänellä oli käsittämätön miellyttämiskyky, tuolla poikasella, ja sekä Anna että Marilla olivat hyvin heikkoja hänen suhteensa.
Doran silpiessä herneitä hieman itsetyytyväisin ilmein ja Davyn tehdessä paloista veneitä, joissa oli tulitikkumastot ja paperipurjeet, kertoi Anna Marillalle niistä ihmeellisistä uutisista, joita hän luki kirjeestään.
— Nyt Marilla saa kuulla jotain! Tässä on kirje Priscillalta, ja hän sanoo, että rouva Morgan on saarella ja että jos torstaina on kaunis ilma, ajavat he Avonleaan ja ovat täällä puolipäivän aikaan. Iltapäivän he aikovat viettää meidän luonamme, ja illalla he menevät Valkorannan hotelliin, asuakseen siellä joittenkin rouva Morganin hyvien ystävien luona. Oi, Marilla, eikö se ole ihmeellistä! Voin tuskin uskoa olevani hereillä!
— Rouva Morgan ei kai liene niin perin erilainen kuin muutkaan ihmiset, vaikka hän osaakin kirjoittaa kirjoja, sanoi Marilla kuivasti, vaikka hänen omiakin korviaan hieman kuumotti. Rouva Morgan oli kuuluisa henkilö, ja hänen käyntinsä oli kaikkea muuta kuin jokapäiväinen tapahtuma. — Syövätkö he siis täällä päivällistä?
— Syövät kyllä! Rakas, kulta Marilla, saanko minä itse laittaa joka murun päivällisruuasta? Tahdon tuntea, että voin tehdä jotakin "Ruusutarhan" tekijättärelle — vaikkapa vain valmistaa hänen ruokansa. Saanhan sen tehdä?
— Hyvänen aika, minä en ole niin ihastunut seisomaan kuuman hellan ääressä heinäkuussa, etten voisi luovuttaa sitä iloa sinulle. Ole hyvä vain!
— Oi, tuhat kiitosta! sanoi Anna, ikäänkuin Marilla olisi tehnyt hänelle erittäin suuren hyväntyön. — Laitan ruokalistan jo tänä iltana.