— Rauhoituhan, sillä sinä et saa mennä. Sinä voit paljon paremmin kotona omassa vuoteessasi, ja mitä tuohon konserttiin tulee, niin on se pelkkää pötyä, ja pikkutytöillä ei ole mitään tekemistä sellaisissa tilaisuuksissa, jotka venyvät myöhään yöhön.
— Oi, tämähän on sellainen erikoinen tapaus, pyysi Anna, itkuun purskahtamaisillaan. — Dianalla on vain yksi ainoa syntymäpäivä vuodessa. Syntymäpäiväthän eivät todellakaan ole mitään tavallisia, Marilla. Prissy Andrews lausuu "Iltakellon ääni helää" — se on sellainen kaunis ja opettavainen runo, Marilla, olen varma siitä, että minulle tekisi hyvin hyvää kuulla sitä… Ja kuoro laulaa neljä niin perin kaunista ja juhlallista laulua, jotka voisivat olla melkein yhtä hyvin virsiä. Ja pastori on avustajana — niin niin, ihan todella, hän lausuu meidät kaikki tervetulleiksi… Sehän on melkein kuin saarna. Kiltti, pikku Marilla kulta, saanhan mennä?
— Etkö ole kuullut, mitä sanoin, Anna? Riisu kengät jalastasi ja mene nukkumaan! Kello on yli kahdeksan.
— On vain eräs pikku asia vielä, Marilla, sanoi Anna, ilme kuten sellaisella, jonka täytyy käydä käsiksi viimeiseen keinoon. — Dianan äiti on sanonut, että saamme nukkua vierashuoneen vuoteessa. Ajatelkaa, mikä kunnia teidän pikku Annallenne saada nukkua vierashuoneen vuoteessa!
— Siitä kunniasta saat kun saatkin luopua. Mene nyt nukkumaan, Anna, ja päästä minut kuulemasta enempiä kärttämisiä.
Kun Anna kyynelten valuessa pitkin poskiaan surullisena oli kadonnut rappusia ylös, avasi Matthew, joka näennäisesti oli istunut torkuksissaan sohvalla koko keskustelun ajan, silmänsä ja sanoi varmalla äänellä:
— Marilla, minun mielestäni sinun pitäisi antaa hänen mennä.
— Sitä en tee, vastasi Marilla. — Kenen asia on kasvattaa lasta, sinun vai minun?
— Sinun, myönsi Matthew.
— No miksi sitten sekaannut asiaan?