Mitä enemmän Matthew pohti asiaa, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei Anna koskaan ollut samoin puettu kuin muut tytöt — ei koskaan siitä pitäen, kun hän oli tullut Vihervaaralle. Marilla antoi hänen käyttää yksinkertaisia, tummia pukuja, kaikki saman muuttumattoman kaavan mukaan leikattuja. Matthew'lla oli epämääräinen aavistus siitä, että puvut voivat olla muodikkaita tai epämuodikkaita, ja että se monellekin oli hyvin tärkeä asia, mutta hän oli aivan varma siitä, että Annan hihat eivät olleet saman näköiset kuin toisten tyttöjen hihat. Hän palautti muistiinsa sen pikkutyttöjoukon, jonka hän oli nähnyt hänen ympärillään edellisenä iltana — kaikki niin hauskasti ja iloisesti puettuina punaisiin tai sinisiin, vaaleanpunaisiin tai valkoisiin puseroihin, — ja hän ihmetteli, miksi Marilla aina käytti niin ikäviä ja yksitoikkoisia puvunmalleja.

Tietysti se oli parasta… Marillahan oli tytön kasvattaja, ja Marilla tiesi kyllä, mitä teki. Luultavasti hänellä oli hyvät ja mitä hyväksyttävimmät syynsä. Mutta mitähän vahinkoa oikeastaan voisi olla siitä, jos tytöllä olisi yksi ainoa vaalea ja sievä puku — jotain siihen suuntaan kuin Diana Barrylla aina oli yllään?…

Matthew päätti antaa hänelle sellaisen; sitähän ei kaiketi voinut leimata sopimattomaksi sekaantumiseksi asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet?… Oli enää noin kaksi viikkoa jouluun. Sievä puku sopisi mainiosti joululahjaksi. Matthew pani tyytyväisesti huokaisten piippunsa pois ja meni huoneeseensa paneutuakseen pitkäkseen, Marillan avatessa kaikki ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.

Kun Matthew oli nukkunut "asian päälle", tuli hän tuohon ei niinkään hullumpaan tulokseen, että vain nainen kykeni ottamaan tehtäväkseen tuon vastuunalaisen pukukankaan oston. Marilla ei voinut tulla kysymykseen. Hänen veljellään oli varma tunne siitä, että hän heti heittäisi hänelle kylmää vettä niskaan ja pilaisi koko hänen suunnitelmansa. Jälellä oli siis vain rouva Lyndc, sillä ikimaailmassa ei Matthew olisi uskaltanut pyytää miltään muulta Avonlean naispuoliselta asukkaalta neuvoa. Hän meni siis rouva Lynden luo, ja tämä kunnon nainen kohotti heti painavan taakan hänen hartioiltaan.

— Valitako Annalle puku joululahjaksi? Sen kyllä teen. Huomenna menen joka tapauksessa Carmodyyn, ja silloin toimitan asian. Onko teillä mitään erikoistoivomusta väriin ja kankaan laatuun nähden? Eikö? No niin, silloin menettelen oman makuni mukaan. Luulen, että joku kauniin sammalvihreä sopisi Annalle, ja William Blairille on juuri saapunut uutta silkinsekaista kangasta, joka on sangen siistiä. Ehkä mieluimmin haluaisitte, että minä neuloisinkin sen hänelle? Jos Marilla tekisi sen, saisi Anna luultavasti vihiä asiasta ennen aikojaan, niin että yllätys menisi tyhjiin. Niin, neulon sen siis. Ei toki — ei siitä ole mitään vaivaa. Minä pidän neulomisesta. Laitan sen sellaisen, että se sopii veljentyttärelleni Jenny Gillisille, sillä hän ja Anna ovat pilkulleen samankaltaisia vartaloltaan.

— Niin, sehän on kauhean ystävällistä, sanoi Matthew. — Mutta nyt on asianlaita siten — niin, en oikein tiedä — mutta olisi hauskaa, jos… Hm, nykyään kai ne laittavat hihat hieman toisenlaisiksi kuin ennen maailmassa… Ellei olisi liian paljon pyydetty — voisiko käydä päinsä laittaa ne uudella tavalla?

— Ahaa, puhvihihat! Kyllähän toki! Teidän ei tarvitse olla huolissanne, Matthew. Ompelen ne kaikkein viimeisen muodin mukaan, lupasi hyvä rouva Lynde.

Itsekseen hän sanoi Matthew'n mentyä:

— On oikein hauska nähdä tuo pikku tylleröinen kerrankin siistissä puvussa. Sellaisena kuin Marilla hänet vaatettaa, näyttää hän kerrassaan naurettavalta, siitä ei ole epäilystäkään, ja minulla on varmaankin kymmenen kertaa pyörinyt kielenpäässä sanoa se hänelle. Mutta olen pitänyt suuni kiinni, sillä näen kyllä, että Marilla ei tahdo mitään neuvoja, ja että hän kuvittelee tietävänsä enemmän lastenkasvatuksesta kuin minä, vaikkei hänellä koskaan ole ollut miestä eikä tenavia. Luulen, että hänen tarkoituksensa on kasvattaa Anna nöyryyteen herättämällä kateutta ja tyytymättömyyttä hänen mielessään. Olen vakuutettu siitä, että tytön täytyy huomata ero omien ja toveriensa pukujen välillä. Ja ajatella, että Matthew vanhus on pannut sen merkille!… Tuo mies näyttää nyt heränneen nukuttuaan kuusikymmentä vuotta.

Niiden molempien viikkojen aikana, jotka nyt seurasivat, ymmärsi Marilla, että veljellä oli jotain erityistä mielessä, mutta mitä se oli, ei hän voinut saada selville ennenkuin jouluiltana, jolloin rouva Lynde ilmestyi tuomaan pukua. Marilla ei näyttänyt olevan juuri millänsäkään, vaikkakin on luultavaa, että hän jonkinlaisella epäluulolla kuunteli rouva Lynden diplomaattista selitystä, että hän oli ommellut puvun, siksi että Matthew oli pelännyt Annan saavan vihiä yllätyksestä, jos Marilla itse ryhtyisi neulomispuuhaan.