— No no, kas niin, ei kai maksa vaivaa itkeä noin.
— Kyllä se maksaa vaivan! — Tyttö kohotti äkkiä päätään ja toi näkyviin kyynelten kostuttamat kasvot ja vapisevat huulet. — Tekin itkisitte, jos olisitte orpolapsi ja olisitte tullut paikkaan, jonka luulitte tulevan kodiksenne ja sitten yht'äkkiä keksisitte, että he eivät haluakaan teitä, siksi ettette ollutkaan poika. Oi, tämä on surullisinta, mitä koskaan on minulle tapahtunut!
Jokin hymyn tapainen, hieman jäykkä ja vastahakoinen, koska se ei ohut pitkään aikaan ollut näkyvissä, teki Marillan töykeän muodon vähän lauhkeammaksi.
— Älä nyt enää itke! Aikomuksemme ei ole ajaa sinua ulos tänä iltana. Saat olla täällä siksi, kunnes olemme selvittäneet tämän jutun. Mikä sinun nimesi on?
Tyttö epäröi silmänräpäyksen ajan.
— Ehkä te tahtoisitte olla niin kiltti ja sanoa minua Cordeliaksi, sanoi hän innokkaasti.
— Sanoa sinua Cordeliaksi? Eikö se sitten ole nimesi?
— E-ei, ei oikeastaan… Mutta tahtoisin niin äärettömän mielelläni, että minua sanottaisiin Cordeliaksi. Tuo nimi kuuluu niin ylhäiseltä…
— Enpä totisesti ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos ei nimesi ole
Cordelia, mikä se sitten on?
— Anni Shirley, sopersi tämän nimen omistaja vastahakoisesti. — Mutta ah — olkaa niin kiltti ja nimittäkää minua Cordeliaksi. Eihän teille merkitse paljoakaan, miksi minua nimitätte, kun kuitenkin olen täällä vain niin lyhyen ajan. Annissa ei ole kerrassa mitään romanttista…