XXXVII.
VIIKATEMIES, JONKA NIMI ON KUOLEMA.
— Matthew — Matthew — mikä sinun on? Matthew — oletko sairas?
Marilla se näin lausui — jokainen tukahtuneesti esiin työntyvä sana tuskaa ilmaisten. Anna tuli juuri eteisen läpi, kädet täynnä valkeita narsisseja — kesti kauan, ennenkuin hän senjälkeen taas voi rakastaa valkeitten narsissien näkemistä tai tuoksua — hän kuuli pelästyneet äänet ja näki Matthew'n seisovan ulkona porraskivellä, kokoontaitettu paperi kädessä ja kasvot oudon jäykkinä ja harmaina. Anna pudotti kukkasensa ja riensi hänen luokseen yhtaikaa Marillan kanssa. Mutta molemmat tulivat liian myöhään — ennenkuin he ehtivät saada hänestä kiinni, oli Matthew kaatunut raskaasti kynnykselle.
— Hän on pyörtynyt, läähätti Marilla. — Anna, juokse hakemaan
Marttia — pian, pian! Hän on tallissa.
Martti renki, joka juuri oli ajanut kotiin postikonttorista, kiiruhti heti lääkäriä hakemaan ja pysähtyi hetkisen Mäntymäellä pyytääkseen herra ja rouva Barrya tulemaan avuksi. Rouva Lynde, joka oli siellä asialla, seurasi mukana. He tapasivat Annan ja Marillan kalpeina ja kauhuissaan koettamassa palauttaa Matthew'ta tuntoihinsa.
Rouva Lynde työnsi heidät lempeästi syrjään, koetteli hänen valtimoaan ja painoi sitten korvansa hänen sydämelleen. Hän katsoi surullisena molempien toisten tuskallisiin kasvoihin, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
— Oi, Marilla, sanoi hän juhlallisesti. — En luule — että voimme tehdä mitään hänen hyväkseen.
— Rouva Lynde — ette kai tarkoita — ettehän luule — että Matthew on — on —
Anna ei voinut lausua tuota kauheata sanaa, hän kalpeni ja tunsi päätään pyörryttävän.