— Mutta sehän ei voi olla minulle esteeksi. Täytän pian seitsemäntoista ja olen itsepintainen kuin synti — sen rouva Lynde on kerran sanonut minulle, nauroi Anna. — Mikäpä hätä minulla olisi, Marilla? Olen vain sydämeni pohjasta iloinen ajatellessani, että saan jäädä rakkaaseen kotiimme. Ei kukaan voi rakastaa Vihervaaraa niinkuin sinä ja minä — sentähden meidän täytyy se myöskin pitää.
— Sinä rakas, siunattu tyttö! sanoi Marilla eikä enää tehnyt vastaväitteitä. — On aivan kuin olisit lahjoittanut minulle elämän takaisin. Minun pitäisi kai pitää pääni ja lähettää sinut tiehesi Redmondiin, mutta en voi… Ei maksa vaivaa koettaa sitä… Saat tahtosi perille, Anna.
Kun Avonleassa tuli tiedoksi, että Anna Shirley oli luopunut suunnitelmastaan mennä korkeakouluun ja sen sijaan aikoi jäädä kotiin ja ottaa opettajapaikan, tuli asia erilaisten arvelujen esineeksi. Suuri joukko hyviä naapureita, jotka eivät tienneet Marillan silmistä, olivat sitä mieltä, että hän menetteli tyhmästi. Mutta ei rouva Allan. Ja sen hän ilmaisi Annalle niin ylistävin sanoin, että se houkutteli kyyneleet Annan silmiin. Hyvä rouva Lynde ei myöskään. Hän tuli eräänä iltana Vihervaaralle ja tapasi Annan ja Marillan istumassa eteisen rappusilla lämpimänä, tuoksuvana kesäiltana. He istuivat siinä mielellään, kun hämärä laskeutui ja valkeat yöperhoset liitelivät ympäri ja mintun tuoksu täytti kasteen raikastuttaman ilman.
Rakel rouva antoi rehevän olemuksensa vaipua kivipenkille eteisen oven viereen. Penkin takana kasvoi kokonainen rivi vaaleanpunaisia ja keltaisia samettihaapoja. Hän veti syvän henkäyksen sekä väsymyksestä että helpotuksesta.
— Oli oikein hauska päästä istumaan. Olen ollut jaloillani koko päivän, ja ei ole tosiaankaan leikin paikka kantaa sataa kiloa mukanaan ympäri… Voit kiittää onneasi, ettet ole lihava, Marilla. No, Anna kulta, olen kuullut ettet välitäkään mennä korkeakouluun. Minua oikein ilahutti kuulla siitä. Sinulla on todellakin nyt aivan niin paljon sivistystä, kuin naiselle on tarpeen… Mitä hyötyä siitä on, että tytöt suorittavat laajoja kursseja yhdessä nuorten herrojen kanssa ja ahtavat päänsä täyteen latinaa ja kreikkaa ja muuta pötyä?
— Aion joka tapauksessa jatkaa opintojani täällä kotona omin päin, rouva Lynde, sanoi Anna iloisesti. — Aion perustaa yksityisen korkeakoulun Vihervaaralle.
Rouva Lynde löi molemmat kätensä yhteen.
— Anna Shirley, silloinhan otat hengen itseltäsi!
— En toki! Se päinvastoin sopii minulle erinomaisesti. En tosiaankaan aio liiaksi rasittaa itseäni. Minulla tulee olemaan runsaasti aikaa pitkinä talvi-iltoina, ja käsityöt eivät ole juuri minun makuuni… Rouva Lynde on ehkä kuullut, että menen Carmodyyn opettajaksi?
— En, sitä en tosiaankaan ole kuullut. Olen kuullut, että sinä tulet opettajaksi tänne Avonlea'hin. Niin ainakin kouluneuvosto on päättänyt.