— Noilla sanoilla on sellainen hieno ja romanttinen kaiku, aivan kuin olisin jonkun kirjan sankaritar. Olen hullaantunut kaikkeen romanttiseen, ja kirkkomaa täynnä haudattuja toiveita lienee kai romanttisinta, mitä ajatella voi… Kuljemmeko Tumman, päilyvän aallokon ohi tänään?
— Emme mene Barryn lammikon ohi, jos sitä tarkoitat Tummalla, päilyvällä aallokollasi. Menemme rantatietä.
— Rantatie — se kuuluu hauskalta, sanoi Anna miettivästi. — Saa nähdä, onko se yhtä kaunis kuin nimensä. Juuri kun sanoitte "rantatie", näin sen edessäni. Valkoranta on myös kaunis nimi. Kuinka pitkältä sinne on?
— Sinne on kahdeksan kilometriä, ja kun sinulla luonnollisesti täytyy koko ajan olla suu käynnissä, niin voit yhtä hyvin laverrella jotain, jolla on tarkoitusta, ja kertoa minulle kaikki mitä tiedät itsestäsi.
— Oh, sitä mitä tiedän itsestäni — sitä maksaa tuskin vaivaa kertoa, sanoi Anna innokkaasti. — Mutta jospa vain saisin kertoa teille kaikesta mitä tuumailen ja kuvittelen olevani, niin olen varma siitä, että se teistä olisi paljon huvittavampaa.
— Ei, varjelkoon, kuvittelujesi kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. Pysy sinä vain alastomissa tosiasioissa.
Ala alusta! Missä sinä olet syntynyt, ja kuinka vanha olet?
— Täytin viime maaliskuussa yksitoista vuotta, sanoi Anna huoaten alistuvasti. — Ja olen syntynyt, Bolingbrokessa Nova Scotian luona. Isäni nimi oli Walter Shirley, ja hän oli opettajana Bolingbroken alkeiskoulussa. Äitini nimi oli Bertha Shirley. Eivätkö Walter ja Bertha olekin sieviä nimiä? Olen niin iloinen siitä, että vanhemmillani oli kauniit nimet. Uh, kuinka saisin hävetä isää, jonka nimi olisi esimerkiksi —
— Pysyhän nyt asiassa, niin olet kiltti. On aivan saman tekevää, muuten, mikä nimi ihmisellä on, kun hän vain käyttäytyy hyvin, sanoi Marilla, joka tunsi kutsumusta pistää väliin pienen hyödyllisen ja kasvattavan opetuksen.
— Niin, en tiedä… Anna näytti miettiväiseltä.