— Anna Shirley, sopersi kysymyksen saaja arasti, tällä kertaa uskaltamatta esittää mitään toivomusta loppuäänteen lausumiseen nähden. — Ja olen yksitoistavuotias.
— Hm; sinä et ole suuri ikäiseksesi… Mutta sinä olet varmaan sitkeä. Sitkeät voivat roimasti tarttua kiinni… Niin, jos otan sinut, niin saat käyttäytyä kiltin tytön tavoin — sinun on oltava kiltti ja kunnollinen ja työteliäs ja kohtelias. Saat panna parastasi ansaitaksesi ruuan ja asunnon, niin paljon voin sinulle sanoa. Niin, otan kai hänet neiti Cuthbert, niin pääsette hänestä. Pienokainen on kauhean kärtyisä, niin että olen aivan uupunut hänen hoitamisestaan. Paraillaan on minulla myöskin vuodevaatteiden tuulettaminen, ja keittiö ja rappuset ovat pestävät…
Marilla katsoi Annaan ja tunsi sydämensä pehmenevän nähdessään tytön kalpeat kasvot mykkää epätoivoa osoittavine ilmeineen — sellaisen pienen olennon mykkää epätoivoa, joka taas huomaa olevansa kiinni satimessa, josta se kerran on päässyt pujahtamaan pois. Ja Marillalla oli sellainen epämiellyttävä tunne, että ellei hän myöntyisi tuossa katseessa ilmenevään rukoukseen, seuraisi se häntä hänen kuolinpäiväänsä saakka. Sitäpaitsi hän ei pitänyt rouva Blewettista. Tyttö oli totisesti liian hyvä tuollaisen ihmisen työjuhdaksi… Sitä hän ei voinut ottaa vastuulleen.
— Niin, en tiedä… sanoi hän hitaasti. — Tarkoitukseni ei ollut sanoa, että veljeni ja minä ehdottomasti olisimme päättäneet olla häntä ottamatta. Voinpa vielä sanoa, että veljeni mielellään haluaa pitää hänet. Minä tulin tänne oikeastaan ottamaan selkoa, kuinka erehdys on syntynyt… Nyt luulen, että teen parhaiten ottaessani hänet mukanani takaisin kotiin ja harkitessani asiaa Matthew'n kanssa. En kai voine tehdä ratkaisevaa päätöstä neuvottelematta hänen kanssaan. Jos päätämme, että emme pidä häntä, lähetämme hänet teille huomenna. Ellei häntä kuulu, merkitsee se, että hän jää meille. Oletteko siihen tyytyväinen, rouva Blewett?
— Täytynee kai olla, vastasi rouva Blewett äreästi.
Marillan puhuessa Annan kasvoissa tapahtui kuin auringonnousu. Ensin hävisi pyyhkäisemällä toivoton ilme; sitten syttyi heikko toivon säde, ja silmät tulivat syviksi ja kirkkaiksi kuin tähdet. Tyttö oli aivan kuin muuttunut ja kun silmänräpäystä myöhemmin molemmat rouvat menivät ulos hakemaan reseptiä, jota rouva Blewett oli tullut lainaamaan, hypähti hän ylös ja juoksi suoraapäätä yli huoneen Marillan luo.
— Oi, neiti Cuthbert, sanoitteko todellakin, että sallisitte minun ehkä jäädä Vihervaaralle? kuiskasi hän henkeä pidättäen, ikäänkuin tuo hurmaava mahdollisuus olisi paennut tipotiehensä, jos hän olisi puhunut ääneen. — Sanoitteko todellakin niin? Tai onko vain mielikuvitukseni tehnyt minulle kepposen?
— Saat luvan oppia pitämään aisoissa tuota mielikuvitustasi, Anna — on perin huonoa, kun ei voi eroittaa mikä on todellisuutta ja mikä ei, sanoi Marilla tylysti. — Kyllä, juuri niin sinä kuulit minun sanovan eikä mitenkään muuten. Mutta ratkaistu ei ole vielä mitään, ja ehkä, kun kaikki ympäri käy, rouva Blewett kuitenkin saa sinut ottaa. Hän tarvitsee tosiaankin sinua paljon enemmän kuin minä.
— Mieluummin silloin menen takaisin lastenkotiin kuin muutan hänen luokseen, huudahti Anna kiihkeästi. — Hän on aivan kuin — kuin kärppä.
Marilla pidätti hymyilynsä ja tunsi, että tässä tarvittiin ojennusta.