— Sinun ei pidä vastata minulle noin, Anna. Menettelit joka tapauksessa hyvin tyhmästi — älä enää koskaan tee mitään sellaista! Rouva Lynde luuli, että hän vaipuisi maan alle nähdessään sinun tulevan tuollaisessa kumman näköisessä asussa. Hän ei voinut päästä niin lähelle sinua, että hän olisi voinut käskeä sinun ottamaan ne pois, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän sanoo, että ihmiset pitivät siitä hirveätä ääntä… He tietysti luulivat, ettei minulla ollut sen enempää älyä, kun annoin sinun käydä pyntättynä tuolla tavoin.
— Ah, kuinka pahoillani olen, sanoi Anna kyynelsilmin. — En ikinä luullut teidän panevan sitä pahaksenne… Ruusut ja voikukat olivat niin suloisia, että luulin niitten näyttävän oikein somilta hatussani. Niin monen muun pikkutytön hatussa oli tekokukkia. — Pelkään, että aiheutan teille kauhean paljon huolta ja vaivaa. Ehkä teidän mieluummin pitäisi lähettää minut takaisin lastenkotiin? Se olisi hirveätä, en luule, että voisin sitä kestää, saisin varmaankin keuhkotaudin, niin laiha kun olen… Mutta no olisi kuitenkin parempi kuin olla alituiseksi kiusaksi teille…
— Loruja, sanoi Marilla, itseensä suuttuneena siitä, että oli saattanut tytön itkemään. — En todellakaan tahdo lähettää sinua takaisin lastenkotiin. Kaikki, mitä haluan, on vain, että käyttäydyt kuin muutkin pikku tytöt etkä tee itseäsi naurettavaksi. Älä nyt enää itke, niin saat kuulla jotain hauskaa! Diana Barry on tullut tänään kotiin. Menen sinne kuulemaan, saanko lainata rouva Barrylta hameen kaavaa, ja jos haluat, voit tulla mukaan ja tutustua Dianaan.
Anna nousi ylös ristissä käsin ja kyynelten vielä kimallellessa poskipäillä; pesuriepu, joka hänen piti kääriä kokoon, putosi lattialle hänen sitä huomaamattaan.
— Oi, Marilla, minua niin pelottaa! Nyt, kun tuo hetki todella lähestyy, olen niin peloissani! Ajatelkaas, jos ei hän pitäisikään minusta! Se olisi koko elämäni murheellisin pettymys.
— No no, älähän nyt niin hätäile! Ja jätä pois tuollaiset pitkät sanat! Ne kuuluvat niin hullunkurisilta pienen tytön suusta. Mutta kaikki riippuu hänen äidistään. Jos ei hän pidä sinusta, niin on samantekevää, olipa Diana sinuun miten ihastunut tahansa. Jos hän on kuullut puhuttavan siitä, kuinka sinä hyökkäsit rouva Lynden kimppuun ja että sinä menit kirkkoon voikukkia hatussa, niin en tiedä, mitä hän sinusta ajattelee… Katso, että käyttäydyt kohteliaasti ja kiltisti ja varo tuomasta ilmi ajatuksiasi tuolla ihmeellisellä tavallasi… Voi minun päiviäni — luulenpa, että tyttöhupelo vapisee!
Anna vapisi todellakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat kalpeat ja jännittyneet.
— Ah, Marilla, tekin olisitte kiihtynyt, jos pian tapaisitte pienen tytön, jonka toivoisitte tulevan parhaaksi ystäväksenne — ja sitten hänen äitinsä ei ehkä pitäisikään teistä, sanoi hän kiireesti rientäessään hattuaan hakemaan.
He menivät Mäntymäelle oikotietä pitkin suoraan puron yli ja pientä metsäistä rinnettä ylös. Rouva Barry tuli avaamaan, kun Marilla oli naputtanut keittiön ovelle. Hän oli pitkä, mustasilmäinen ja mustatukkainen nainen, suun ympärillä päättäväinen piirre. Hänen sanottiin olevan hyvin ankaran lapsilleen.
— Hyvää päivää, Marilla, sanoi hän sydämellisesti. — Käy sisään!
Voin arvata, että tämä on se pikku tyttö, jonka olet ottanut luoksesi?