— Ah, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko — luuletko, että voit pitää minusta pikku hiukkasen — siksi paljon, että voit tulla ystävättärekseni?
Diana nauroi. Diana nauroi aina ennenkuin hän sanoi jotain.
— Varmasti luulen, sanoi hän epäröimättä. — Olen hirveän iloinen, että sinä olet jäänyt Vihervaaralle. Minulla tulee olemaan hupaista, kun on joku, jonka kanssa leikkiä, ei ole yhtään tyttöä täällä lähistöllä, jonka kanssa voisin leikitä, ja sisareni eivät ole kyllin suuria.
— Tahdotko vannoa aina, aina olevasi minun ystäväni? kysyi Anna innokkaasti.
Diana näytti kauhistuneelta.
— Vannominenhan on hirveän rumaa, sanoi hän moittivasti.
— Äh, ei — ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista voi olla kahta lajia, kuten tiedät.
— Olen kuullut puhuttavan vain yhdestä lajista, vastasi yhä vielä epäluuloinen Diana.
— Niin, näetkös, on toinenkin laji. Ja se ei ole ensinkään syntistä. Se merkitsee vain, että annetaan juhlallinen lupaus. Se ei ole vaarallista.
— No niin, senhän voin tehdä, sanoi Diana melkoisesti keventyneenä.
— Kuinka se tapahtuu?