— Niin, oli hirveätä, että voin sen unohtaa, sanoi Anna anteeksipyytävällä äänellä. — Mutta sehän sattui juuri samana iltana, kun koetin keksiä nimeä Orvokkien laaksolle, ja se esti minun ajattelemasta muuta. Matthew oli niin kauhean kiltti. Hän ei ensinkään torunut. Hän pani itse teen kannuun ja sanoi, ettei minun tarvinnut keittää uutta vettä… Kerroin hänelle kauniin haltiatarsadun, sillä välin kuin se hautui, ja hänen mielestään ei ensinkään tuntunut pitkältä odottaa. Se oli tavattoman kaunis haltiatar satu, Marilla. Olin unohtanut sen lopun, niin että keksin lopun itse, ja Matthew sanoi, ettei hän ensinkään huomannut, missä liitekohta oli.
— Matthew'n mielestä kaikki olisi aivan kuin ollakin pitää, jos sinulle pälkähtäisi päähän nousta ylös ja pyytää päivällistä keskellä yötä. Mutta pidä nyt ajatuksesi kurissa, niin olet kiltti! Ja — niin, en todellakaan tiedä, teenkö oikein, tulet kai vielä huimapäisemmäksi kuin tavallisesti — mutta sinä saisit pyytää Dianan tulemaan tänne luoksesi kanssasi.
— Oi, Marilla! — Anna risti kätensä. — Niin äärettömän hauskaa! Kuinka omituista, että te olette osannut lukea ajatukseni, niin että olette ymmärtänyt, kuinka olen halannut juuri tätä… Hän tulee juomaan teetä luokseni — aivan kuin aikaihmiset! En varmastikaan unohda panna kannuun teelehtiä, kun minulla on vieraita… Sanokaa, Marilla, saanko ottaa teekaluston, jota koristavat ruusunnuput?
— Oletko pähkähullu? Ruusunnuppukaluston? Ei, kiitoksia! Tiedäthän, etten koskaan käytä sitä muulloin paitsi kun pastori tai Suojelus yhdistys on täällä. Teille kelpaavat vallan hyvin vanhat ruskeat kupit. Mutta saat aukaista pienen keltaisen kirsikkahilloastian. On parasta syödä se pois — luulen sen alkavan käydä… Sitten saat leikata vähän sokerikaakkua ja ottaa muutamia piparkakkuja ja ässiä.
— Näen aivan silmieni edessä, kuinka istuudun pöydän päähän ja tarjoilen teetä, sanoi Anna ja ummisti silmänsä ihastuksesta. — Ja sitten kysyn Dianalta, ottaako hän kermaa teehensä… Tiedän, että hän ottaa, mutta en ole tietävinäni siitä. Ja sitten tyrkytän hänelle vielä palan sokerikakkua ja vähän enemmän hilloa lautaselle… Oi, Marilla, miten ihmeelliseltä tuntuu ajatella sitä! Saanko ottaa hänet mukaani vierashuoneeseen ja antaa hänen jättää hattunsa sinne, kun hän tulee? Ja saanko pyytää häntä saliin?
— Oh ei, sitä ei tarvita… Arkihuone kelpaa kyllä sinulle ja vieraallesi. Mutta minulla on puolitäysi pullo vadelmamehua, joka jäi jälelle Uskonnollisen seuran kokouksesta täällä viime viikolla. Se on toisella hyllyllä arkihuoneen nurkkakaapissa, ja siitä voitte sinä ja Diana ottaa tilkkasen, jos haluatte, ja pari pursoleivosta panen teille, että saatte syödä iltapäivällä, sillä luulisin, että Matthew tulee myöhään kotiin illalliselle, koska hän ajaa perunoita laivalle.
Anna lensi alas laakson notkelmaan, ohi Metsänymfin lähteen ja ylös pihkantuoksuista polkua Mäntymäelle kutsumaan Dianaa teelle.
Niinmuodoin siis, heti kun Marilla oli lähtenyt ajamaan Carmody'yn, ilmestyi Diana, sunnuntaiesiliinansa edessään, ja kasvoilla juuri sellainen ilme, joka kuuluu asiaan, kun on saanut kutsun teelle. Muulloin hänellä oli tapana juosta koputtamatta keittiöön, mutta nyt hän koputti oikein sievästi suurelle eteisenovelle. Ja sitten kun Anna, joka hänkin oli muuttanut pukua, hyvin kohteliaasti oli avannut oven, ottivat molemmat pikku tytöt toisiaan kädestä niin vakavasti ja sievistelevästi, ikäänkuin he eivät koskaan ennen olisi tavanneet toisiaan. Tätä luonnottoman juhlallista mielialaa kesti edelleen, kun Diana saatettiin idänpuoliseen vinttikamariin riisumaan hattunsa ja heidän istuessaan ja keskustellessaan kymmenen minutin ajan arkihuoneen tuoleilla, varpaat säädyllisesti ulospäinkäännettyinä.
— Kuinka äitisi voi? kysyi Anna kohteliaasti — ikäänkuin hän ei samana aamuna olisi nähnyt rouva Barryn juhlallisen hyvinvoivana ja mitä parhaimmalla tuulella poimimassa omenia.
— Kiitos, hän voi hyvin hyvästi. Herra Cuthbert