— Koetan tulla mallioppilaaksi, lupasi Anna synkästi.
— Se kai tulee kylläkin olemaan kaikkea muuta kuin hauskaa… Herra Phillips on sanonut, että Minnie Andrews on mallioppilas, ja hänessähän ei ole kipinääkään eloa. Hän on niin surkean ikävä ja saamaton eikä varmaankaan ikänä löydä hauskuutta mistään. Mutta nykyään tunnen sydämeni niin raskaaksi, että minusta varmaankin on aivan helppoa istua hiljaa ja siivosti. Menen valtamaantietä pitkin. Koivukäytävää pitkin en siedä mennä yksin. Silloin itkisin itseni pilalle.
Anna otettiin koulussa avosylin vastaan. Oli kovin kaivattu hänen vilkasta mielikuvitustaan leikeissä, hänen ääntänsä laulussa ja hänen draamallista äänenpainoaan luettaessa ääneen päivällistunnilla.
Ruby Gillis livahutti hänelle varkain kolme sinistä luumua raamatun lukemisen aikana; Ella Macpherson antoi hänelle suunnattoman suuren, keltaisen orvokin, joka oli leikattu erään puutarhakoulun vuosikertomuksen kannesta — eräänlainen pulpettikoriste, jota Avonlean nuoriso piti hyvin suuressa arvossa. Sophia Sloane tarjoutui opettamaan hänelle uutta virkkausmallia — ihastuttavan sievää esiliinan reunuskoristeeksi. Katie Boulter antoi hänelle hajuvesipullon, jossa voi säilyttää vettä kivitaulun puhdistamiseksi, ja Julia Bell kirjoitti parhaalla kaunokirjoituksellaan vaaleankeltaiselle paperipalaselle, jonka reunat oli leikattu pykälille, seuraavan tunteenpurkauksen:
"Annalle.
Kun ilta varjot maille luopi
Kun tähdet yössä tuikkailee,
Se syömmellesi tiedon tuopi:
Sua ystäväsi muistelee."
— On sentään hyvin hauskaa saada tunnustusta osakseen, huokasi Anna ihastuneena Marillalle samana iltana.
Tytöt eivät olleet koulussa ainoat, joilta hän sai "tunnustusta" osakseen. Kun Anna meni istumaan paikalleen päivällistunnin jälkeen — herra Phillips oli sijoittanut hänet mallioppilaan Minnie Andrewsin viereen — löysi hän pulpetiltaan suuren ja mehevän, valkoisen kulta-omenan. Anna otti sen käteensä ja aikoi juuri iskeä siihen hampaansa, kun hän muisti, että ainoa paikka Avonleassa, missä kasvoi valkeita kulta-omenia, oli vanha Blythen hedelmäpuutarha toisella puolen Tummaa, päilyvää aallokkoa. Anna päästi omenan, ikäänkuin se olisi ollut punaisena hehkuva hiili, ja pyyhki hyvin innokkaasti sormiaan nenäliinaansa.
Omena sai olla koskemattomana hänen pulpetillaan seuraavaan aamuun, jolloin pikku Timothy Andrews, joka lakaisi lattian ja sytytti uunin, anasti sen hyvinansaittuna palkkana vaivoistaan.
Charlie Sloanen kivikynä, jonka oppilaat salavihkaa pujottelivat hänelle pitkin riviä päivällistunnin jälkeen, sai suopeamman vastaanoton. Mutta se olikin muhkeasti kääritty kulta- ja punareunaiseen paperiin ja maksoi kaksi senttiä, kun tavalliset kivikynät maksoivat vain yhden. Anna suvaitsi armollisesti pitää sen ja palkitsi antajaa hymyllä, joka nosti tämän hurmaantuneen nuorukaisen aivan seitsemänteen taivaaseen ihastuksesta ja pani hänet tekemään sellaisia hirveitä pukkeja englannin sanelukirjoituksessa, että herra Phillips jätti hänet jälkeen koulun loputtua ja antoi hänen kirjoittaa sen toistamiseen.
— Mutta — "sano minulle, mikä onni on kestävää!" Tuo pienimmänkin ystävyydenosoituksen silmiinpistävä puute Diana Barryn puolelta, joka istui Gertie Pyen rinnalla, sekoitti hieman katkeruutta Annan onnenmaljaan.