— Tämä päivä on ollut kauhean pitkäveteinen ja kiusallinen, haukotteli Phil ojennellen jäseniään levätessään sohvalla, josta oli ajanut pois pari erittäin hämmästynyttä ja loukkaantunutta kissaa.
Anna nosti katseensa "Pickwick-klubin" jälkeenjääneistä papereista.
Nyt, kun kevättutkinnot olivat ohi, virkisti hän sieluaan Dickensillä.
— Meidän mielestämme se on ollut pitkäveteinen, sanoi hän miettivänä, mutta jollekin tahi useallekin suuressa maailmassa työskentelevälle se on ollut ihmeellinen päivä. Joku on ollut sanomattoman onnellinen tänä päivänä. Kenties on jossain suoritettu suurenmoinen teko — on kirjoitettu ihana runoelma — tai tuleva suurmies on syntynyt maailmaan. Ja luultavasti on joku sydän särkynyt, rakas Phil.
— Minkätähden sinä pilasit kauniin ajatuksesi pitkittämällä viimeistä lausettasi, kullannuppu? mutisi Phil. — Minusta ei ole hauska ajatella särkyneitä sydämiä — tahi yleensä mitään ikävää.
— Uskotko sinä koko elämäsi ajan voivasi välttää sellaista, mitä sanot ikäväksi, Phil?
— Oh, en, niin onnellisesti ei tule käymään. Nytkin minä olen jo hukkua ikävyyksiin — usko pois, että ihan menehdyn, kun ajattelen Alecia ja Alonzoa.
— Sinä et voi koskaan ottaa mitään vakavalta kannalta, Phil.
— En, miksi minä ottaisin? On tarpeeksi muita, jotka ottavat. Minua ei saa käsittää aivan sananmukaisesti. Kaikki eivät voi olla järkeviä ja päättäväisiä ja yhtämittaa ajatella vain syvintä vakavuutta. Minun tehtäväni elämässä on koettaa saada ihmiset hiukan tinkimään tuosta arvokkaan vakavasta. Ja kyllä kai teidän täytyy myöntää, että elämä täällä Karoliinan majassa on ollut paljon iloisempaa ja vilkkaampaa siksi, että minä olen ollut mukana ja piristänyt teitä kaikkia.
— Se on aivan totta, myönsi Anna.
— Ja te pidätte kaikki minusta — Jamesina-tätikin, joka uskoo, että minä olen pähkähullu. Minkätähden minä siis koettaisin tekeytyä toisenlaiseksi. Jaa-a, tässä istuessa tulee oikein uniseksi. Yöllä makasin valveilla kello yhteen asti ja luin rajattoman jännittävää kummitusjuttua. Luin vuoteessa, ja luuletteko, että saatoin nousta sammuttamaan lampun, kun olin päässyt kertomuksen loppuun? Älkää uskoko! Ja jollei kaikeksi onneksi vakava Stella olisi tullut kotiin myöhään jostain yörymyistä, olisi lamppu saanut levittää kirkasta valoaan aamunkoittoon asti. Kun kuulin Stellan askeleet, huusin minä hänet huoneeseeni, kerroin viheliäisen asemani ja annoin hänen sammuttaa lampun. Jos minä olisin itse noussut sängystä — niin, annan vaikka mitä pantiksi — olisi jokin nykäissyt minua jaloista. No, Anna, onko täti Jamesina jo selvillä, mitä hänen pitää tehdä kesällä?