— Ei sitä taida kannattaa kehua, tuhisi Rachel. — Joka tapauksessa luulen Annan ainakin lukevan. Hän ei ole milloinkaan ollut mikään poikatyttö. Mutta asian laita on se, ettei hän anna tarpeeksi arvoa Gilbertille. Minä kyllä tunnen tytöt! Hännysteleehän Charlie Sloanekin häntä, mutta en neuvoisi Annaa milloinkaan menemään naimisiin kenenkään Sloanen kanssa. Suku on kilttiä, kunnollista ja kunnioitettavaa. Mutta se ei paljon auta, he ovat kuitenkin Sloaneja!
Marilla nyökkäsi päätään. Sivulliselle ei selitys, että Sloane aina oli ja tuli pysymään Sloanena, ollut kovinkaan valaiseva, mutta hän ymmärsi. Jokaisessa kylässä on sellainen perhe; olipa se sitten miten kiltti, kunnollinen ja kunnioitettava tahansa, pysyy se kuitenkin sinä, mitä se on; asia ei parane, vaikka se puhuisi enkelien kielillä.
Gilbert ja Anna, jotka onnellista kyllä eivät tietäneet, miten rouva Rachel ratkaisi heidän kohtalonsa, kulkivat hitain askelin Kummitusmetsän hämärässä. Heidän toisella puolellaan viljavainiot vielä hehkuivat auringonlaskun punertavankeltaisessa valossa, kalpean läpikuultavan taivaan alla, joka liekehti ruusunpunaisin ja sinisin juovin. Etäällä havumetsät vivahtivat pronssinruskeaan, ja honkien pitkät varjot loivat tummia viivoja niityille. Heidän ympärillään soi tuuli vienosti sammaleisten oksien lomitse, sävel syksyn sointuun viritettynä.
— Tässä metsässä kummittelee nyt tosiaan, virkkoi,
Anna kumartuen poimimaan hallanpuremia sananjalkoja. Minusta tuntuu aivan kuin Diana ja minä pikkutyttöinä vielä leikkisimme täällä ja istuisimme Metsänymfin lähteellä hämärässä odottamassa kummituksia. Uskotko, minä en voi koskaan astua tätä polkua pimeässä ilman että kylmät viireet kulkevat selässäni. Olimme keksineet yhden aivan erikoisen ilkeän pikku kummituksen — murhatun lapsen haamun, joka kulki hiipien meidän takanamme ja tarttui meihin kylmillä sormillaan. Minun täytyy tunnustaa, että minä vielä tänään kuvittelen kuulevani sipsuttavia askeleita takanani, kun kävelen metsän läpi auringon laskettua. En pelkää Valkeata rouvaa enkä päätöntä miestä tahi kalisevia luurankoja, mutta minä toivoisin, ettemme olisi koskaan mananneet esiin tuota pientä lapsenhaamua. Kyllä Marilla ja rouva Barry olivat äkäisiä, kun saivat kuulla siitä! virkkoi Anna lopuksi ja nauroi sitä muistellessaan.
Suon toisessa päässä oli metsässä purppuranhohteisia aukeamia. Hämähäkit olivat kutoneet isoja verkkoja puunrunkojen väliin. Kun retkeilijät olivat kulkeneet kukkulan ohi, jossa kasvoi monista myrskyistä kunnialla selviytyneitä jylhiä mäntyjä, ja sivuuttaneet vaahterain reunustaman notkon, jota aurinko vielä lämmitti, olivat he tulleet suoraan sen "jonkin" eteen, jota Gilbert oli etsiskellyt.
— Katsopas, tässä se on, sanoi hän hyvin tyytyväisenä.
— Omenapuu — näin kaukana piilossa, huudahti Anna ihastuneena.
— Niin juuri, oikea omenapuu, jossa on omenia, vaikka se on havumetsän ja koivujen keskellä, pari kilometriä lähimmästä hedelmäpuutarhasta. Kun kävin täällä keväällä, kukki se aivan valkeana, päätin silloin tulla tänne taas syksyllä katsomaan, tulisiko siihen hedelmiä. Katso, sehän on aivan täynnä omenia. Hyviltä ne näyttävätkin — vähän tummarintaisilta ja karkeakuorisilta, mutta puhtailta ja punaposkisilta. Metsistyneet omenat näyttävät tavallisesti vihertäviltä ja pahanmakuisilta.
— Se on varmaan lähtenyt kasvamaan jostain siemenkodasta, joka on tänne heitetty, virkkoi Anna. — Ja sitten se on kasvanut ja puhjennut lehteen ja ylennyt korkeaksi täällä muukalaisten keskellä — kylläpä se on tarmokas ja kestävä puu!